keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Kotikoomikko

Kerään tähän Siipan parhaat - joskin välillä vähän kryptiset - letkautukset. Meillä asuu näköjään varsinainen vääräleuka.

Bussissa, Vinoteca Piemonten (ravintola) ikkunan kohdalla: "Vinotecassa ollaan vinosti, discoteekissa pyöreesti!"

Yleistä tietoa: "Abba voitti Euroviisut kappaleellaan Waterloo, elikkäs Vesivessa."

Lucian päivänä: "Hyvää Lusijan päivää, toivottaa Vankeinhoitolaitos."

Toi viimeinen (ja mielikuvituksettomin) tais kyllä olla meikäläisen, mutta kyllä Siippa sillekin nauroi, ihan niinkuin omille jutuilleen! :)

tiistai 15. joulukuuta 2009

Tärkeä duuni


Tämä sai aikaan Siipassa valtavan röhötyskohtauksen. Keskustelimme siitä kuinka lääkäreitä joskus kuulutetaan vaikkapa lentokoneissa tai teatteriesityksissä. Ja siitäpä keksimme miettiä, että missä vaiheessa itse tulisi kutsutuksi.

On kyllä vähän vaikeaa kuvitella seuraavanlaista kuulutusta vaikkapa mannertenväliselle lennolle: "Huomio! Onko matkustajien joukossa kirjastonhoitajaa?". Ja mikä mahtaisikaan olla se hätätilanne, jossa tuommoisen kuulutuksen kuulisi? Lentäjillä konseptit aakkostamatta? Lainat unohtuivat uusimatta?

Alun hilpeyden jälkeen tuli pieni apeus, onpas minulla tosiaankin "tärkeä" duuni. Mutta toisaalta, harvapa meistä tekee töitä hätätilanteita varten, vaan ihan tavallisen arjen sujumisen hyväksi. Mutta silti!

perjantai 11. joulukuuta 2009

Kiukun anatomiaa

Ihmeelliset kiukkukohtaukseni jatkuvat edelleen. Onneksi en ole mitenkään älyttömän sosiaalinen tätä nykyä, joten eipä tätä ole ollut todistamassa kukaan muu kuin Siippa. Sanon "onneksi" siksi, että ei siinä kiukussa ole minkäänmoista järkeä, se vain yllättäen alkaa ja on sitäpaitsi aika voimakas tunnetila. Se tuntuu tulevan tyhjästä ja kummallista kyllä se kestää aikasta pitkään (minulle on tähän mennessä ollut täysin luonnonvastaista olla kiukkuinen 20 sekuntia pidempään).

Asiantuntevalta taholta sain kuulla, että kiukku on suojamekanismi. Minulla on kuulemma taipumus ajatella asioita muiden kautta, miten voisin parhaiten olla avuksi, miltä muista tuntuu yms. yms. Leppoisan ihmisen maineessahan minä olenkin, mutta siinä on yksi ongelma: olen systemaattisesti unohtanut kysyä itseltäni miltä tuntuu ja mitä minä haluan. Noh, tässä astuu palvelukseen kiukku: kun koen, että olen taas liiaksi sumplinut muiden asioita, kiukustun ilman mitään sen kummempaa syytä. Tämä on merkki siitä, että alitajuntani huomauttaa "nyt kyllä kuuntelet välillä minuakin, perhana!".

Ja mikä parasta (tai pahinta), en saa suljettua tätä kiukkua pois! En pysty hallitsemaan sitä, että se todella pakottaa minut ottamaan aikalisän siitä mitä kulloinkin olinkaan tekemässä. Jos siis olen vähän tavallista rauhallisempi ja passiivisempi niin hyvä vain: voin vaihtoehtoisesti olla kiukkuinenkin.

Kiukkua kuitenkin lievittää yksi lääke: läheisen herkkukaupan riisimaitovalkosuklaa. Pitänee kerätä sitä varastoon...

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Sekaisin Marsista


Niille, jotka eivät vielä tiedä: minulla on nyt Marspallo. Kiva karttapallon muotoinen esitys punaisesta planeetasta. Kyllä sitä on kiva katsella kun samalla kaihoisasti haaveilee, että aikaa riittäisi tähtitornillakin käyntiin. Yritän päästä sinne vielä tämän vuoden puolella.

Olen auttamattomasti avaruushörhö. Yöpöydälläni lepäävät sulassa sovussa Jane Austenin koko tuotanto ja mm. teos nimeltä "Interstellar travel and multigenerational space ships". Hörhö nimenomaan olen siksi, että en oikein tiedä mitään, en osaa laskea satelliittien ratoja tms. Minä vain fiilistelen. Minusta olisi aivan ihanaa asua avaruudessa semmoisella isolla pyörivällä avaruusasemalla. Samalla kuitenkin olen semmoinen pelkuri, ettei minua oikein saa edes lentokoneeseen. Kummallinen olen!

Ja nyt löysin uuden blogin, tämmöisen: Marsplaneetta. Hörhöjä on muitakin, vieläpä asiansa tuntevia epähörhöjä, toisin kuin minä. Jee!

Juu, ei mulla oikeesti ollut muuta asiaa kuin että olen oikein iloinen tänään enkä ollenkaan kiukkuinen, vaikka sekin oli omalla tavallaan ihan kiva olotila.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Kuinka kiukkupussi kehitetään? (varoitus: sisältää itsesääliä ja nalkutusta)


Pysytään muumiteemassa. Viimeksi vallalla oli Mörkö, nyt Pikku-Myy. Minusta on tullut kovin kovin kiukkuinen viime aikoina. Se on tavallaan hyvä asia, sillä olen vihdoin viimein saanut kunnolla ja painokkaasti sanottua EI. Ja luulen, että olen hankkinut muutamia vihollisia.

Ainakin itse olen itseeni vähemmän tykästynyt juuri nyt. Kun sanon "ei", minut täyttää kamala syyllisyydentunne, joka huutaa sisälläni täyttä kurkkua: "Ei! Miten niin ei?!? Tuhma tyttö! Ei noin saa sanoa, olet huono!". Tämä aiheuttaa lisää väsymystä (jota pimeys tekee jo ennestäänkin) ja sitten pitää sanoa taas lisää eitä ihmisille, kun ei jaksa. Saatan olla joutumassa Ei-noidankehään, mikä ei myöskään ole mukavaa.

Sisäinen ääneni on antanut minun ymmärtää seuraavia asioita:

1. Minun TÄYTYY tehdä enemmän kuin kukaan muu.
2. Minusta ei pidetä, vain minun teoistani pidetään.
3. Jos sanon ei, jotain kamalaa tapahtuu.

Maalaisjärjellä ymmärrän, että nämä väittämät ovat aika lailla sisäisen natsini hallusinaatioita vailla totuuspohjaa, mutta luultavasti ne ovat osaksi muuttuneet osaksi myös ympäröivää todellisuutta, sillä olen sosiaalisessa lähiympäristössäni havainnut seuraavaa:

1. Kun sanon ei, sitä ei helposti uskota. Jos sanon, että "ei käy", sitäkään ei uskota. Minun oletetaan olevan se kaikkein joustavin ja suostuvaisin.
2. Asiat ja ihmiset tuntuvat seisovan paikoillaan ja odottavan, että tekisin niille jotain. Kuulen usein, että "voi kun joku järjestäisi sitä tätä ja tuota" ja sitten muistelen, että minähän nämä kyseiset asiat olen aiemmin järjestänyt, ihmiset eivät enää kykenee tarttumaan niihin itse.
3. Puhelimeni soi vain kun ihmiset haluavat minulta jotain. Kukaan ei tunnu ottavan yhteyttä kuin palvelusta pyytääkseen tai muistuttaakseen jostain asiasta, jonka olen luvannut hoitaa (kaiken reiluuden nimissä minäkään en ole jaksanut ottaa keneenkään yhteyttä, yhtään missään asiassa).

Ja kyllä, olen edelleen erittäin väsynyt ja Epäonninen Järjestö aiheuttaa paljon työtä. Kuitenkin olen saattanut jollain lailla sössiä sosiaaliset suhteeni siihen tilanteeseen, että minä väsähdän niihin. Siispä, tätä lukeva tuttuni, ällös syyllistä itseäsi. Ihan itse minä olen teidät kaikki koulinut uskomaan omaa sisäistä sekopäistä natsiani. Ja siitäkös olen kiukkuinen, mutta positiivisen Pikku-Myy-kiukkuinen. Semmoinen, joka sanoo, että "En tahdo mennä töihin, se on tyhmää. Syön mieluummin jäätelöä!" Tämä kiukku tuntuu todella hyvältä ja auttaa minua pitämään kiinni omista rajoistani ja omasta tahdostani.

Joten, jos minua ei edelleenkään näy tai kuulu se tarkoittaa, että olen kiukuttelemassa kotona. Eli: Minulla menee hyvin, olen Pikku-Myy, en enää Mörkö! :)

tiistai 24. marraskuuta 2009

Sängyn pohjalta päivää!


On vähän mörkömäinen olo - aina marraskuun puolestavälistä tammikuun loppuun. Ei siis kannata välittää siitä, että minusta ei oikein mitään kuulu, eikä minua näy missään. Käyn töissä, joo. Minut näkee joskus jopa jotain harrastamassakin, joo. Mutta että olisin oikeasti hereillä, nou vei!

Ihan klassista kaamosväsymystähän tämä. Tänä vuonna olen päättänyt olla ahdistumatta moisesta: ihan luonnollistahan tämä on. Minun pääni ja kroppani ovat herkkiä valon vaihtelulle luonnossa ja voisin kerrankin elää sen mukaisesti enkä aina taistella vastaan.

Miksi pitäisi olla aina REIPAS ja PIRTEÄ? Miksi tarvitsisi aina olla niin pirun ulospäinsuuntaunut vaikka ei ollenkaan tunnu siltä? Pimeällä ajalla voi olla viesti: minä ainakin olen saanut tosi monta kirjaa luettua, monia ajatuksia pääni sisällä selvitettyä ja monen monet päivänokoset ja yöunet nukuttua hyvin ja sikeästi. Ihan aina vaan ei tarvitse jaksaa samaan malliin. Pitää olla itselleen armollinen - se tuntuu hyvältä!

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Raskaan vapaaehtoistyön raataja



Tämä on lähinnä selitys- ja elossaoloilmoitus-blokahdus: olen minä vielä maisemissa, vaikka minusta ei mitään kuulu. Olen ollut kovin kiireinen, nykyisin vapaa-ajanviettoni uhkaa merkittävästi työntekoani ja ihan vain lepoanikin.

Syynä on puheenjohtajuus eräässä kovin Epäonnisessa Järjestössä. Tänä vuonna ei oikein mikään tunnu menevän putkeen, vastoinkäymiset seuraavat toinen toistaan tasaisen tappavaan tahtiin. Minä ja reipas hallitukseni yrittää kaikin voimin vastata haasteisiin, mutta kun...NE EIVÄT KOSKAAN LOPU! Nyt ihan tämän viimeisen epäonnen jälkeen alkaa todella viirata päässä ja ihan aikuisten oikeasti pelkään, että olen kohta sairauslomalla. Mikä olisi ihan väärin, sillä työni on oikein mukavaa ja leppoisaa, en meinaa selvitä vapaa-ajastani!

Mikä tässä tilanteessa oikein riipoo? Monet ihmiset tuntuvat nauttivan haasteellisista tilanteista ja ovat parhaimmillaan paineen alla. Minäkin olen ihan kohtuullisen stressinsietokyvyn omaava henkilö, mutta väsymyksen kasvaessa kiertuekestävyyteni heikkenee tavallista radikaalimmin. Väsyneenä minulla on nimittäin paha tapa alkaa taantua taaksepäin ihmiseksi, joka olin vielä noin viisi vuotta sitten ja ottaa kaikki HYVIN HENKILÖKOHTAISESTI: takanani on semmoista elämää, että olen kokenut olevani täysvastuussa (siis ihan oikeasti) suurin piirtein kaikesta kasvihuoneilmiöstä liikenneonnettomuuksiin. Nyt tämä taka-alalle väistynyt "yleissyyllisyys" meinaa jälleen kerran hiipiä etualalle ja sen jälkeen ei kenelläkään ole oikein enää hauskaa.

En siis ole kaikkein vahvimmissa kantimissa tällä hetkellä, siksi kirjoitankin tähän lukijoille ylös itseni hoito-ohjeet:

1. Tavattaessa halattava.

2. Saa ruokkia kaikella hyvällä ja ehdottoman epäterveellisellä.

3. Tavattaessa vapaaehtoistyössä, etenkin Epäonnisen Järjestön tiloista, saatettava lähimpään kahvilaan hermolevolle.

4. Annettava anteeksi kaikenmoinen hajamielisyys ja lievä unohtelu ja velvollisuuksien (hyvin pienien sellaisten) laiminlyönti, nyt ei vaan pysty.

Mutta kyllä minä tästä taas nousen ja pelastan maailman...eikun siis en pelasta, kun en siihen pysty, tietysti. Stressi voi olla kovaa, mutta sitä voi ajatella myös otsikon alaisen kuvan mukaisesti: Stressed = Desserts! Nam!

tiistai 29. syyskuuta 2009

Kirjastotätiys periytyy

Juu, aloitinpa tässä männä viikolla psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Senhän nyt saattaakin jo arvata mitä siitä seuraa: loputonta itsereflektiota ja kohkaamista muutaman kysymyksen kanssa (Kuka minä olen? Miksi olen tällainen? Mahtaakohan tämä olla jo sairaus?). Kehityspsykologialla aloitettiin ja olen jo löytänyt muutamia aika mielenkiintoisia näkökantoja omaan elämääni. Eli näin sitä kaadetaan psykologiaa myös kaikkien viattomienkin blogilukijoideni niskaan!

1. havainto. Temperamentti on perinnöllinen ja säilynee (ainakin jossain muodossa) aikuisuuteen saakka. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen temperamentin piirteeseen itsessäni: olen huomattavan helposti uusista asioista innostuva ja ulospäinsuuntautunut. Tämä piirre on näemmä synnynnäinen ja sitä minun ei ole vaikea uskoa: jään usein miettimään itsekin, että "mistäs tässä nyt pitikään olla niin kamalan innostunut ja tohkeissaan?". Tunnun tosiaan usein olevani melko pienestäkin asiasta todella iloissani. Ja perusmielialani on hyväntuulinen, jos ei ole mitään ulkoisia ärsykkeitä (esim. liikaa stressiä) painamassa minua maahan. Kuulun 40 prosentin huomattavaan enemmistöön ihmisistä, joilla on "perushyväntuulinen" temperamentti. Ja näistä hyväntuulisista kuulun siihen ääripäähän, joka on nopeasti syttyvää ja innostuvaa sorttia (kun voi sitä hyväntuulinen olla ihan rauhallisestikin).

2. havainto. Ammatinvalinta on kuulemma vahvasti riippuvaista vanhempien arvoista ja vanhempien arvot saattavat olla periytyviä itsessään. Tässä kohtaa olin pudota luennolla tuoliltani ja alkaa kieriskellä hallitsemattomassa hilpeydessäni lattialla. Katsokaas, nyt on niin, että minä olen ilmeisesti perinyt äidiltäni kirjastotätiyden ja veljeni on perinyt isältämme metsäalan! Ja minustahan ei pitänyt kirjastotätiä ikinä tulla, mutta ilmeisesti veri veti! :D Haluaisinpa tietää, mikä geeni minulla tälläkin hetkellä on onnesta soikeana, kun luetteloin tietokantaan aerobic-jumppalevyjä (tietoinen minäni on vähemmän innostunut kyseisestä muzakista)? Ja mitä mahtoikaan luolamies-esiäitini luetteloida: oliko hän kenties tarkka, että puolukoita ja mustikoita ei laiteta samaan vasuun? Vai hyssyttelikö vain liikaa metelöiville, että "Hys! Tämä on luola, eikä mikään leirinuotio!"?

Jään mielenkiintoisena odottamaan mitä uutta ja jännää mahdankaan itsestäni keksiä. Olenkohan minä kokonaan perimäni ja temperamenttini vietävissä vaiko mahtaakohan minulla olla jopa jonkinmoinen oma tahto?

tiistai 22. syyskuuta 2009

Ihana nuha!

No nyt se sitten meni se kuume ja iltanuha tuli. Iltanuhalla tarkoitan semmoista nuhaa, joka alkaa niiskutteluna noin klo 18 illalla ja on runsaiden pitkien yöunien jälkeen taas ohi. Toki jatkuvasti on väsynyt ja vetämätön olo, mutta muuten tämä sairaus on lievä ja jotenkin hurjan leppoisa.

Miksikö? Noh, minä olen joutunut väsymyksen takia rajoittamaan menojani ja pitkien päiväunien jälkeen istun sohvalla katsomassa mitä roskaa sieltä milloinkin tulee ja ompelen ompelemasta päästyäni!

Minulla ei ole aikoihin ollut aikaa ommella ja korjata repeilleitä keskiaikavaatteitani ja nyt toipilaani ja nenäliinapinon kasvaessa vieressä, olen saanut korjattua helvetinikkunamekkoni ja valkoisen alusmekkoni. Minä jopa kirjailen niihin hienoja kuvioita. Osaan pelkkiä kuusipistoja, niitä ja muita voi käydä ihailemassa täältä. Mutta yhdelläkin pistolla saa ihmeitä aikaan.

Miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? Miksi pitää olla kipeä, ennenkuin saan viettää iltani niin kuin oikeasti haluan? Tätä jään miettimään.

perjantai 18. syyskuuta 2009

I Got The Fever (in the afternoon)

Nyt on kuume. Semmoinen kiva taudintila, jossa kuumeen lisäksi ei ole vielä mitään muita oireita. Huomenna kuume on todennäköisesti ohi ja yskä/nuha päällä, joten tänään nautin!

Ja parhaiten se käy Youtubessa Rhett & Link - filkkoja seuratessa. In the 80's on aika helmi (ainakin meille, jotka kyseisen vuosikymmenen kunnolla muistavat :D). Fast Food Folk Song taas naurattaa tasaisesti kaikkia. Ja edellisen blogahdukseni "S.E.T.I. Song" oli myös näiden kavereiden hengentuote. Nörttihenkisille X-filesfaneillekin heiltä löytyy kiva viisu: I Want To Believe.

Näin sitä spämmätään seuraajia kaikenmoisella filkkasälällä! Mutta mulla onkin kuume! Ja tämä on, ystävät, todellista laatukamaa!

tiistai 15. syyskuuta 2009

Apua, olen nörtti!

Tämä vaan on ihan hervottoman hauska! Katsoin sen putkeen noin kymmenen kertaa, seuraavana päivänä taas. Siipalle iso kiitos tästä. Monen monta päivää on pelastettu!

Ja nyt käsi ylös: ketä muuta tämä naurattaa? Jos ei paljoa ilmoittautuneita ilmoittaudu, vedän itsestäni otsikossa mainitsemani johtopäätöksen. Tietenkin voi olla, että olen jo niin nörtti, että minulla ei ole kuin nörttejä kavereita/seuraajia...

maanantai 24. elokuuta 2009

Venyy, venyy, enemmän venyy

Jalassani on bursiitti. Meillä kaikilla on niveliä suojaamassa limapusseja ja kaksi niistä minulla tulehtui. Täysin vaaratonta, mutta kipeää. Kivat lääkkeet sain, joten kipua ei ole, mutta vaivani kirvoittaa minut lausumaan muutaman sanan kirjastonhoitajuuden autuudesta.

Ei, en aio valittaa, että kirjastossa istuminen ja passiivinen hyssyttely sai tämän aikaan. Päinvastoin: kirjastossa ollaan liikkeellä jatkuvasti! Juostaan hyllyjen väleissä noutamassa kirjoja, hyssytellään eri puolella taloa meuhkaavia asiakkaita, hymyillään vaikka hampaat irvessä (noh, ihan kaikki eivät tätä muista) ja satoja ja taas satoja kirjoja saa päivittäin lainata, palauttaa ja hyllyttää.

Ongelma on siinä, että en olekaan töissä kirjastossa vaan tietokantojen parissa. Ei enää lainasakoista mäkättäviä asiakkaita, ei enää karhujen keräämistä. Mutta se istumatyö! Petollista, kivuliasta, muka niin kevyttä. Ei edes murtuessaan jalkani ollut näin kipeä!

Nyt pomppaan joka tunti ylös tuoliltani ja venyttelen viisi minuuttia. Voin sanoa, että toimii! Töpselit löytävät lattianrajassa helpommin pistokkeen, jauhopussukan noukkimiseen ylimmältä hyllyltä ei tarvitsekaan enää jakkaraa. Nyt kaikki jumppaamaan! Täytyy myöntää, että minulla on helppoa: minulla on oma työhuone. Aina venyttelytuokioni alkaessa katselen vaivihkaa, ettei kukaan näe ovenraosta. Yritän peitellä sitä, että teen töitä työkykyni säilymisen eteen. Miksi? Tulee vain niin naisvoimistelijamainen olo (ks. kuva). Lisäksi en halua päteä työkavereitteni silmissä: "Kuka urheilija tuokin luulee olevansa?" Minusta on mielenkiintoista, että minulle tulee tämmöinen olo.

Miksi onkaan niin coolia ja yleisesti hyväksyttyä löhötä ryhdittömänä työtuolissa?

torstai 20. elokuuta 2009

Kirjastonhoitaja rentoutuu indeksoimalla romaanin...

Tähän on tultu: minulla on kotona oma kirjastojärjestelmä, johon aion tallentaa omat kirjani, niiden kuvailutiedot ja sen ovatko ne lainassa ja kenellä! Ja joo, ymmärrän, että tässä mennään jo jonkinmoisen rajan yli...:D

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tykkäisin leikkiä kirjastoa vapaa-ajallani(kin). Eikä edes siitä, että olisin millään lailla huolissani lainassa olevista kirjoistani (jos joku kuitenkin huomaa lainanneensa minulta jotain ja unohtanut palauttaa, niin saa tuoda kirjoja takaisin. Olen yhtäläisesti unohtanut mitään koskaan lainanneeni :D). Ja ei, EN aio muovittaa kirjojani, vaikka kyseinen aktiviteetti on minusta ihanaa! Se ei vain sovi kotikirjastokäyttöön (kokeiltu on) ja itse asiassa melko lailla pilaa kirjan libristisen arvon.

Kyse sen sijaan on siitä, että minä en enää yksinkertaisesti tiedä mitä kaikkea kivaa minulla on hyllyssäni! Muutossa löysin monia kirjoja, joiden omistamisesta olen ikionnellinen (mm. hieno neuvostoliittolainen Juri Gagarinin elämäkerta), mutta täysin epätietoinen. On myös käynyt niin, että olen ostanut scifipokkarin kahteen kertaan tästä samasta syystä. Kirjastotietokanta pitää siis olla lukuharrastukseni pönkittämiseksi.

Ja loppuun jotain ihan muuta. Päässä napsahti jännästi viikonloppuna ja siksipä päätin perustaa uuden blogin (ihan kohta, jahka tämän kirjoittamisesta pääsen). Käykäähän vilkaisemassa sitten!

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Mä sanon viimeisen sanani ja se on KYLLÄ

John Lennon kuulemma rakastui Yoko Onoon, kun näki tämän luoman tilataideteoksen: tikkaita pitkin piti kiivetä katonrajaan, ottaa suurennuslasi käteensä ja lukea kattoon kirjoitettu pienenpieni sana: Yes. Tarina kertoo, että olisipa siellä lukenut mitä tahansa muuta, olisi ehkä jäänyt palanen pophistoriaa väliin.

Ja onhan se kivaa, että historiassa on ennenkin sanottu asioille kyllä. Kyllä on tuottelias ja täyteläinen sana, oikein kylläinen. :) Jos ihmiset eivät koskaan sanoisi kyllä asioille, jäisi moni hyvä (ja yhtä moni huono) asia tekemättä. EI taasen rajoittaa ja katkaisee kaiken toiminnan. Se on itse asiassa suurin piirtein ainoa pannassa oleva sana improteatterissa (aika itsestään selvästä syystä, koita improta jotain, jos näyttelijäkaveri koko ajan systemaattisesti torppaa kaikki yrityksesi).

Muttakun...Olisi niin kiva sanoa selkeästi EI, edes joskus. Koko maailma pysähtyisi niille sijoilleen ja kaikkien katseen kääntyisivät epäuskoisina puoleeni: "Kuulitteko, Alitsa sanoi EI!?". Noh, aika lailla utopistinen on moinen ajatus, en minä osaa. Ja olen minä päässyt ihan kohtuupitkälle jees-naisenakin. Tapaan mielenkiintoisia ihmisiä, ja osa niistä jää kavereikseni. Löydän mielenkiintoisia harrastuksia, paikkoja, ajatuksia. Edelleenkin voisin sanoa, että KYLLÄ palvelee minua paremmin kuin EI. Vaikka minä kuinka olen viime aikoina narissut siitä, että voimat loppuu, kun ei jaksa kaikkea kivaa mitä on tullut luvanneeksi.

Narinasta puheenollen: jalkani on ollut viikon verran aika infernaalisen kipeä ja huomenna menen näyttämään sitä lääkärisedälle. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin millaista on elää jatkuvan pienen kivun kanssa. Olen tätä nykyä surkeahkoa (ja kovin kiukkuista) seuraa ja ymmärrän kroonisesti kivuliaiden mummeleiden kiukkuisuutta paremmin. Olenhan tätä nykyä itse sellainen.

tiistai 11. elokuuta 2009

Jos haluaa antaa on pakko saada!

Tällä kertaa käännän nurinkurin miltei Lönnrotin tasoisen kansallisrunoilijamme, MC Nikke T:n, lyriikkaa. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat eräiltä osin jaettavissa kahteen osaan. On niitä, jotka A) odottavat maailman antavan itselleen jotain ja niitä, jotka B) miettivät mitä voisivat maailmalle antaa. Voisi ajatella, että kategoriaan A kuuluisi vain ja ainoastaan itsekkäitä ihmisiä ja kaikki "hyvikset" menisivät heittämällä B-ryhmään.

Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat.

Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja lisäksi kuulun niihin pervoihin ihmisiin, joista lahjan antaminen on mukavampaa kuin saaminen.

Minut maanantaiksi sänkyyn kaatanut migreeni oli taas yksi muistutus siitä, että jospa vaikka relaisin vähän välillä. Ei koko ajan tarvitse olla suunapäänä kysymässä, että "voinko auttaa?", "mitä voin tehdä hyväksesi?" yms. yms. Pitää levätä vähän ja jaksaa luottaa siihen, että ystävät pitävät minusta ilman että jatkuvasti annan jotain vastinetta sille.

Minäkin haluan parhaaseen A-ryhmään! Haluan oppia itsekkääksi! Mikä siis neuvoksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan!

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Oma maa mustikka!

Olen rakastunut lähimetsään, joka avautuu lähiökerrostalomme ulko-ovelta. Olen löytänyt metsästä kahmalokaupalla mustikoita, vadelmia ja metsämansikoita. Lisäksi ainakin nokkosta ja värjäyskasveja olisi ottaa vaikka millä mitalla. Keväällä metsä tervehti minulla sinivuokoilla, kesäkuussa kieloilla. Odotankin jo tuoko syksy tullessaan lukuisasti sieniä.

Olen metsäteknikon tytär ja metsänhoitajan sisar (äitini on kirjastovirkailija, mutta se ei kuulu tähän), joten metsän tenho on luultavasti minulla geeneissä. Samalla ehkä se, että olen tottunut saamaan metsästä jotain hyödyllistä ulos. Minut on käytännössä kasvatettu ja koulutettu metsällä.

Isäni totesi lähimetsästämme, että "onpa kumma, kun kaikkein villein (lue: hoitamattomin) luonto löytyy kaupungeista." Metsää pitäisi kuulemma harvennushakata ja kyniä. Itse en ole samaa mieltä. Minähän saan metsästä irti vaikka mitä hyödyllistä, kuten jo äsken luettelinkin. Ehkä tämä on uusi trendi: kaupunki on uusi aarniometsä.

Ihmisistä, jotka asuvat lähelläni kylläkin suututtavat minua! Metsä on täynnä roskaa: tänään sieltä löytyi mm. tyhjä leikkelepaketti! En tajua. Eikö ihmisille ole mikään pyhää, edes metsä?

Täten päätän tehdä jälleen yhden (tällä kertaa toivottavasti pitävän) hyvän päätöksen: pidän marjastaessani mukanani roskapussia, johon voin haalia näkemäni roskat pois luonnosta kuljeksimasta. Tehkää tekin samoin: Roska päivässä!

torstai 23. heinäkuuta 2009

Uusin Potter nähty!

Kävin Siipan kanssa eilen elokuvissa Niagarassa. Siellä meni (kumma kyllä) uusin Potter-raina ja halusimme tukea pikkuteatteria suurten kustannuksella. Paikalla oli kokonaista 9 ihmistä (me mukaanlukien), joten todellisesta yksityisnäytöksestä oli kyse. Ilmeisesti ihmiset haluavat nähdä leffansa isommalta kankaalta kovemmilla äänillä. Ja Niagaran normaali elokuvayleisö ei taida ihan hirmuisesti perustaa huispaamisesta!

Luin jostain leffa-arvostelun, jonka mukaan Harry Potter ja puoliverinen prinssi on "hyvä, mutta yllätyksetön" elokuva. Olen tässä asiassa täysin samoilla linjoilla, mitään yllättävää ei valkokankaalla nähdä. Tietenkin kaikki suomennetut nimet olivat minulle varsin hykerryttäviä yllätyksiä, englanniksi kun olen Potterini lukenut. Esimerkkinä mainittakoon Horatius Kuhnusarvio (Horace Slughorn). Jaana Kapari-Jatta on kyllä paikoin tehnyt miltei akuankkamaisen työn käännöksissään.

Elokuvassa minusta hyvää oli:
- Draco Malfoyn kuvaaminen yksinäiseksi surulliseksi hahmoksi, jolle on kasautunut aivan kohtuuttomia paineita.
- Ginnien ja Harryn sekä Hermionen ja Ronin väliset teinikiherrykset
- Alan Rickman <3 (ei tarvitse lienee selityksiä)

Mikä ei ollut ihan huippua:
- Minusta kirja oli parempi kuin elokuva, huomattavasti. Jotenkin pikkuisen ponneton elokuvana.
- Ei toimi mitenkään itsenäisenä seikkailuna.

Siippa aloitti jo eilen lukemaan viimeistä kirjaa uudelleen. Katsotaan sitten mitä tuleman pitää kahdessa viimeisessä elokuvassa...

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Pahoinvointia Vintervägenillä ja muuta mukavaa

Tänään on kulunut tasan 40 vuotta siitä, kun ihminen käveli ensimmäisen kerran kuussa! Ja viimeksi siellä käytiin 37 vuotta sitten. Nyt pitäisi mennä uudestaan. Minä en sinne kylläkään lähde, avaruuslennot eivät ole minun juttuni. Mikä tuli viikonloppuna todistettua...

Minä vietin loppuviikkoni Tukholmassa ja tulipa siellä käytyä Naturhistoriska riksmuseetissa. Siellä on näpsäkkä Cosmonova-teatteri, jossa näytetään luontofilkkoja isossa planetaariossa TODELLA TODELLA 3D-versioina. Noh, Siipan kanssa mentiin katsomaan "Ensamma i universum?"-nimistä rainaa ja se oli menoa se! Siippa katseli säälien sivusta, kun minä yritin käsinojia puristaen pysyä kyydissä, kun avaruus alkoi keikkua ja matkattiin sitten ihan mieletöntä vauhtia planeetalta toiselle elämää etsien. Välillä pelotti ja oli pakko laittaa silmät kiinni: vaikka kuinka tolkutin tasapainoaistilleni että kyseessä on näköharha, niin ei se uskonut. Mutta opinpahan lisää ruotsia: Linnunrata on ruotsiksi Vintervägen. Se on jännä miten runolliseksi ihmiskunta tuntuu muuttuvan kuvaillessaan kotigalaksiaan kielellä kuin kielellä.

Mitäs muuta Tukholmasta sanoisi? Noh, ihan kuin Helsinki paitsi siistimpi ja juoppoja ei näkynyt missään. Ihmiset ymmärsivät kivasti ruotsiani, mutta monesti kyllä kysyivät että mitä Suomeen kuuluu yms. Eli mitä ilmeisimmin minulla on vahva aksentti! Osa vaihtoi englannin kieleen, ilmeisesti ovat kyllästyneet pakkoruotsiaan sönkkääviin suomalaisiin.

Kirjat ovat Ruotsissa halpoja, samaten lehdet. Niitä tuli ostettua täältä: Science Fiction Bokhandeln. Lisäksi tuli nähtyä Vasa-laiva (HIENO!), syötyä tolkuttomia määriä ruokaa (useaan otteeseen), kuunneltua tulomatkalla humalaista ruotsalaista polttariseuruetta ja paluusatamassa todettua taas muutama "mukava" fakta turkulaisista: vähien yöunien jälkeen turkulainen vieraanvaraisuus ja asiakaspalveluasenne loisti - poissaolollaan.

Mukavaa oli, pitää mennä taas pian uudestaan!

torstai 9. heinäkuuta 2009

Keskisormi rasittunut liiasta käytöstä...

Omituinen sormen kolotus on vaivannut minua pitkin päivää: oikean käteni keskisormi tuntuu pikkuisen kipeältä, ikäänkuin se olisi vähän nyrjähtänyt. Kesti aikansa ennenkuin tajusin mistä se johtuu: sehän on juuri se sormi, jonka isken reippaasti Enter- näppäimelle noin 100 kertaa tunnissa. Olen pari päivää tehnyt töitä kuin transsissa, tietokantatyö on kerrassaan kiehtovaa kun siihen pääsee kärryille. Mutta nyt alkaa ilmeisesti fysiikka pettää, keskisormi vaatii lepoa.

Ryhdyinpä siis kuvittelemaan mielessäni reissua työterveyslääkärille, jossa vanha lääkärisetä sanelee nauhalle: "Potilas rasittanut keskisormensa liiallisen käytön vuoksi." Ja sitten syntyy heti assosiaatio Fingerporiin.

Keskisormiongelmia lukuunottamatta olo on kerrankin oikein pirteä, tehokas ja aikaansaava. Helteiden hellitettyä pääkin toimii taas jotenkuten entiseen malliin. Lukenutkin olen paljon, pian tulee lisää kirja-arvosteluja.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Helle + uudet rillit = halpa krapula!

Nyt ei varsinaisesti mene kovin lujaa. Aina helteiden jatkuessa yli viikon alan voimaan huonosti. Poikkeuksetta. Elikkäs nyt voin huonosti. Luulen, että natriumtasapainoni on herkästi heilahtelevaa sorttia ja myös auringon valo tekee tepposensa. Jännää sinällään, että päivänä parina en ole enää edes kamalasti hikoillut. Se lienee oikeasti jo vähän huolestuttavaa. Tähän on kuitenkin helpohkoja parannuskeinoja. Ensiavuksi voi hypätä paria pysäkkiä ennen bussista ja mennä uimaan ihan törkeän lämpimään lampeen. Ja lopullinen ratkaisu on tietenkin jatkaa asumista Suomessa. Ei tätä pitkään kestä, pian pohjoismainen fysiikkani taas nauttii sateesta ja viimasta.

Eikä siinä vielä kaikki! Sain tänään uudet lasit, hienot ovat ja pikkuisen turkoositkin, mutta oli peijakas taas näkö huonontunut juuri sen verran, että nyt näen kyllä tarkasti, mutta muutokset hajataitossa tekevät esimerkiksi kävelyn kaupungilla kovin mielenkiintoiseksi. Tuntuu, että kaikki maailmassa on jotenkin hassussa kulmassa, portaissa pitää varoa jalkojaan. Positiivista tässä on se, että miinusta oli tullut laseihin lisää, joten peilikuvakin näyttää kovin pieneltä ja sutjakalta...:D

torstai 25. kesäkuuta 2009

Oankalit on hankalia!

Pitkästä aikaa vähän kirjallisuusarvosteluja. Tällä kertaa tartuin Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogiaan, elikkäs luin tuossa männä viikolla teokset "Aamunkoitto", "Puolipäivä riitit" ja "Imago". Viikon verran meni kolmessa kirjassa, mikä on tosi nopeasti, sillä ehdin oikeastaan lukea vain unenpöpperössä illalla (Se on itse asiassa ihan lempihetkeni päivässä, nukahtaminen kestää monesti parikin tuntia jos on oikein hyvä kirja. Pienenä sivuvaikutuksena mainittakoon se, etten enää osaa nukahtaa ilman kirjaa).

Voi hyvällä syyllä kysyä miksi olen jättänyt tämän klassikkotrilogian lukemisen tähän päivään saakka? Noh, tartuin "Aamunkoittoon" 13-kesäisenä kotipaikkakunnan kirjastossa ja silloin ajatus alien-rotuun yhdistymisestä ei vaan napannut. Sen jälkeen ajattelin, että se ei ollut oikein edes hyvä kirja. Mutta olihan se. Nyt, "muutamia" kesiä myöhemmin, tekstin sujuvuus ja post-apokalyptisen maailman loistava ja tarkka kuvaus tekevät väistämättä vaikutuksen. Ja herättävät armottomassa humanistissa joukon kiperiä kysymyksiä.

Mikä onkaan todellinen ihmisen arvo ja edes oikeus elää ja olla olemassa? Trilogian alien-rotu, oankalit, ovat sopuisia heppuja, joiden koko olemassaolon tarkoitus on etsiä uusia rotuja, joihin geneettisesti yhdistyä. He siis pyrkivät laajenemaan sulauttamalla asioita toisiinsa. Ihmiset taasen tuntuvat lähinnä toteuttavan vanhaa kunnon "hajoita ja hallitse"-menetelmää. Toisaalta oankalit eivät ole mitään puhtaita pulmusia: eivät he kauheasti ihmisiltä kysy, että "mitäs jos laitettaisiin hynttyyt yhteen?" vaan aika railakkaasti sekoittelevat erilaisia ihmis-oankali-sekoituksiaan paljoa keneltäkään kysymättä.

Osa trilogian ihmisistä liittyy oankaleihin, ja mikäs heillä on ollessa: oankalit ovat pasifisteja kasvissyöjiä, jotka osaavat elää tasapainossa luonnon kanssa. Osa ei liity, he ryhmittäytyvät omiksi hajanaisiksi vastarintaliikkeiksi ja alkavat valmistaa tuliaseita. Kumpaan joukkoon sinä kuuluisit? Minä olisin melko varmasti intergalaktisen romanssin kannalla, vaikka tulisihan sitä ehkä vähän kyllästyttyä lonkeroihin...

Joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, annan viidestä tähdestä 4 ja puoli Xenogenesis-trilogialle! Loppuun vielä akvaariouutinen: Monnisten perheen muuttokutu tuotti tulokseksi Nemo Monnisen (ikä 3 viikkoa, pituus 3 millimetriä). Lisää perhettä tulossa, juhannuksen Monniset viettiä kutemalla (kuten ilmeisesti moni suomalainen muutenkin).

torstai 18. kesäkuuta 2009

Haluatko lampaan kivestä? Eikö kukaan?!?

Olinpa eilen Siipan kanssa Metan ja hänen siskonsa luona pelaamassa. Settleriä pelattiin, elikkäs teitä ja taloja rakenneltiin ja resurssikortteja hankittiin. Olin jo muutenkin väsynyt koko illan, mutta otsikkona oleva lausahdukseni räjäytti lopullisesti pankin. Pieni selitys lienee paikallaan: Settlerissä saa tehdä kauppaa käsissään olevilla resurssikorteilla ja minä olin saanut kovin montaa lammas-korttia, mutta olisin tarvinnut kivi-kortin, että olisin saanut hienon cityn pystyyn. En vain ehkä osannut muotoilla kysymystäni oikein, kellekään ei diili kelvannut, nauroivat vaan mokomat.

Olen minäkin aikanani kives-jutuille nauranut. Vanha klassikkoni on vuodelta 1997 arkeologian peruskurssilta, jossa luennoitsijalla oli hyvin jännä tapa pitää taukoja omituisissa paikoissa. Tapahtui seuraavaa:

Luennoitsija: "Lopulta haudasta löytyi kaksi kivestä..."
Minä ja muut (tyttöopiskelijat): *hysteerinen kikatuskohtaus*
Luennoitsija: "...tehtyä esinettä..."

Juu, anteeksi vaan Eero M., mutta mitä muuta voit odottaa lähes teinitytöiltä kello 16-18 aikaan iltapäivästä? :D

Minulta ei tällä voi odottaa kovinkaan paljoa. Väsyttää ihan hirmuisesti ja odotan illan junamatkaa kotikonnuille kuin kuuta nousevaa: ajatella, että huomenna minun ei tarvitse herätä miettien miten monta pahvilaatikossa majailevaa tavaraa saankaan päivän aikana paikoilleen! Luvassa on sen sijaan saunomista, tolkutonta syömistä, talviturkin heittoa (hyisessä Saimaassa vaikka väkisin, perinteistä ei tingitä) ja NUKKUMISTA.

Kerrassaan rauhaisaa juhannusta kaikille!

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Tuparit oli, työhuone tuli!

Lauantaina meillä juhlittiin tupaantuliaisia. Kauniilla kaunolla olin kirjoittanut alakertaan lappusen, että voipi tulla vähän melua, mutta kukaan ei valittanut (vieraita varoitin myös kaunolappusella, että lauseet "onpas teillä paljon tavaraa!" ja "ettekö ole vieläkään saaneet kaikkea paikoilleen?!?" on syytä jättää lausumatta). Hurjan kiltisti ja rauhallisesti olivat meidän vieraat. Itsestäni en mene vannomaan: eräs saapunut vieras totesi että "oletteko varoittaneet naapureita, naurusi kuuluu pihalle asti!". Hirmuisen leppoisat ja mukavat tuparit. Ja astianpesukone huolehtii loppusiivouksesta!

Sunnuntaina vähän väsytti ja olisi väsyttänyt vielä tänä aamunakin. Mutta töissä piristyin, sillä työpöytäni muutti keskustassa kadun toiselle puolelle ja lisäksi maan alta neljänteen kerrokseen. Etukäteen ajattelin sarkastisesti, että "näin meitä projektityöläisiä heitellään paikasta toiseen, perhana!", mutta nyt on kyllä toinen ääni kellossa. Minulla on oma huone kaupungin kattojen tasalla 1900-luvun alussa rakennetussa, mutta täysin remontoidussa toimistossa! Tässähän ihan rupeaa melkein tuntumaan siltä että olisin joku merkittäväkin tekijä...

Noh minäpä sitten vain nautin uudesta kodista ja hienosta työhuoneesta vaikken oikein koe ansainneeni kumpaakaan! Joskus näinkin päin.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Joko näit uusimman Star Trekin?

Minäpä näin ja tykkäsin kovasti. Myönnetään, se oli vähän teineille tehty toimintapläjäys, mutta silti! Ehkä minä olen niin nuorekas yksilö...:) Eniten tykkäsin tohtori Leonard McCoysta, pessimismi kunniaan! Muutenkin elokuva oli todella uskottava sen suhteen, että kaikki näyttelijät vaikuttivat nuoremmilta versioilta 60-luvun sarjan näyttelijöistä, Spock kaikkein eniten.

Jostain kuulin juorua, että uusi tv-sarja olisi leffan tiimoilta tulossa. Mahtaakohan kenelläkään asiasta tarkemmin tietoa? Ainakin ohessa oleva kuva antaa pienen vihjeen siitä, että eräs elokuvan näyttelijöistä on jo varsin nimekäs myös telkkarissa!



Noh, sarjaa odotellessa voisin tutustua vaikkapa kirjallisuuteen, jota on kertynyt hyllyn (ja muuttolaatikoiden, grr!) täytteeksi. Filosofiasta kiinnostuneena the Ethics of Star Trek on ehkä lukulistan kärjessä. Toisaalta myös Star Trek Star Charts kiinnostaa. Mitä tulisikaan tähtitieteestä, jos kaikki astronominen tieto korvattaisiin Trekin vastaavalla?

tiistai 2. kesäkuuta 2009

No voihan monnisen munat!

Muutto on nyt onnellisesti ohi ja revähtänyttä reittä lukuunottamatta olen ihan elossa vieläkin. Eniten jännitin kuitenkin kala-kavereideni, Monnisen perheen, puolesta. Aivan ensinnä suru-uutinen: Mini Monninen (ikä noin 3 kuukautta) katosi akvaariostaan toukokuun alussa eikä ole sen jälkeen löytynyt. Ei löytynyt muutossa hyllyn takaakaan, joten ns. hyppyitsemurhasta (hyvin yleinen kuolinsyy monnisilla) ei ole kysymys. Voipihan olla, että Mini menehtyi muuten vaan ja akvaarion kierteissarvikotilot pitivät sitten huolen hautajaisista.

Mutta tosiaan. Nano, Tao ja kolme elossa olevaa Monnis-lastaan muuttivat sunnuntaina ämpärissä kokonaan upouuteen kotiin, hulppeaan ja levättömään tankkiin. Pelkäsin kovasti etukäteen, että ne kuolevat shokkiin, mutta eikös vain Metta havainnut jotain jännittävää eilen: sen sijaan että olisivat tuupertuneet, kalani päättivätkin juhlia uutta kotia oikein kunnolla. Akvaarion lasissa koreilee nyt noin 60 monnisenmunaa. On joko tapahtunut seuraavaa: "Rakkaani, maailmanloppu tulee! Syleilkäämme vielä viimeisen kerran!" tai: "Hei, beibi! Andien sulamisvedet tuovat taas vilvoitusta Amazoniin. Eikös se tiedä vähän lempeä minulle...?!" Ja nyt siellä sitten käydään ihmettelemässä koko perheen voimin kukin vuorollaan, että "Mistäs nämä munat nyt tänne tupsahtivat?". Eivät ymmärrä ehkäisystä, minun lemmikkini.

Minä en sentään vielä ole kotiutunut aivan yhtä hyvin kuin Monniset. :D Monet tavarat vielä hakevat paikkaansa ja muuttolaatikoita lojuu siellä täällä. Mutta vitsit, että kotona on nyt lääniä. Siippa keksi, että eteisen käytävä sopii mainiosti Moonwalkin harjoitteluun. Ja vessassa taasen voipi olla käyttöön Travoltan elkeet, kun sinnekin mahtuu tanssimaan. Kokeillaan pian tupaantuliaisissa saisiko sinne ihan vaikka discon!

torstai 28. toukokuuta 2009

Keltainen keittiö ja muuta mukavaa

Nyt alkaa hiljalleen tuntua, että kyllä tämä tästä. Olen joka päivä tällä viikolla kaatunut uupuneena sänkyyn illalla ja nukkunut kuin tukki. Mutta ihmeen paljon sitä ihminen jaksaa raataa kun on pakko.

Ajatella, että minä asun kohta jossain muualla kuin kotona! Niin, en todellakaan ole sisäistänyt sitä, että minulla on ihan oikeasti kohta uusi koti ja minä saan asua siellä, enkä vain maksa itseäni kipeäksi remontista ja kanna sinne selkä vääränä tavaraa.

Ja se koti on ihana! Meillä on nyt:

- keltainen keittiö
- lila makuuhuone
- punainen tehosteseinä olkkarissa
- turkoosi oma huone
- ruskea-valkoinen Siipan huone

Siis väriä! Meillä! Jee! Ja ensi viikolla asun siellä. Uskomatonta!

torstai 21. toukokuuta 2009

Muutto tulossa, voimat poissa!

Ja tervehdys muutamille harvoille lukijoille, pitkästä aikaa! En meinaa ehtiä kirjoittamaan blogia, kun aivan liikaa kaikenlaista tuntuu tapahtuvan elämässäni samanaikaisesti.

Minä muutan ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen 30.5. Kymmenen vuotta olen kerännyt tarpeellista ja tarpeetonta kamaa yhteen kasaan. Ja nyt on sitten tilinteon aika. Olen erittäin huolestunut lähinnä siitä miten fyysiset voimani riittävät kaiken kaman siirtämiseen paikasta A paikkaan B. Osaan ja jaksan kyllä pakata, mutta en tiedä jaksanko raahata tarvittavan paljon tavaroita, joita olen ahneuksissani vuosien varrella kerännyt.

Ja jälleen kerran on aika tehdä YLEVIÄ ja TAATUSTI PITÄVIÄ lupauksia. En enää ikinä keräile mitään: ostan vain sen mitä tarvitsen (paitsi keskiaikakamaa ja kirjoja)! En enää ikinä valita, jos minun tarvitsee vaikka siivota (paitsi vähän), sillä muuttaminen on niin paljon rankempaa. Ja uudessa kämpässäni ei juurikaan sitten tarvitse siivota, kun en enää ikinä päästä minkäänmoista sotkua syntymäänkään (paitsi tupareissa, ja silloin kun liikaa väsyttää olla siisti).

Näin. Olen vannonut. Sen verran olen kuitenkin viisastunut, että lieventävien asianhaarojen vallitessa kaikki lupaukset voi rikkoa. Kaikki minun tuntevat henkilöt voivat muuten kommenteissaan ilmoittautua minulle muuttoavuksi, jos eivät ole sitä vielä muilla keinoin tehneet! Ystävät (varsinkin väkivahvat semmoiset) ovat minulle arvokkaampia kuin painonsa arvo kultaa. Kyllähän minä teistä muutenkin tykkään kuin vain kantoapuna, tietty...

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Kirjastotädin paluu!

I'm back! Tästä päivästä alkaen minut löytää virkainnosta puhkuvana jälleen töistä...ainakin seuraavan neljän viikon ajan. Sain nimittäin sijaisuuden vanhasta tutusta kirjastosta ja ensimmäinen työpäivä on nyt takanapäin. Sitä huomaa itsestään monia melko huolestuttavia seikkoja, kuten:

- minä oikeasti pidän tästä työstä
- aamusella oikein odotin työpäivän alkua
- minulla on melko paha hyllyjen suoristus-neuroosi (huomaan tämän tästä kirjan huonosti hyllyssä ja nousen kohentamaan tilannetta)

Tästä kai voinee päätellä, että:

- olen patologinen kirjastotäti :D
- jaksan tehdä tätä työtä vaikka siihen korkeampaan eläkeikään saakka :)
- olen neuroottinen :|
- olen kasvanut aikuiseksi :(

maanantai 23. helmikuuta 2009

Laskiaispullaähkyä ja lisääntyviä kaloja...

Hei vaan pitkästä aikaa!

Helmikuu on aina tosi kummallinen kuukausi: aina se on lopuillaan kun edes tajuaa sen kunnolla alkaneenkaan. Ja samalla huomasin, että olen tyystin unohtanut bloggailla. Tässä siis pikainen kertaus siihen mitä olen puuhannut tässä kuussa.

Olen:

- lukenut ison läjän kirjoja.
- osallistunut Animeväen kanssa Tracon IV-tapahtumaan Hervannassa: olin keskiaikaseuran pöydän takana, animeteinit toisella puolella. Aika jännää...
- laulanut suhteellisen kauniisti ex-kollegan äidin hautajaisissa.
- aloittanut avoimessa yliopistossa sosiaaliantropologian peruskurssin
- järjestänyt keskiaikatapahtuman Valkeakoskella

Tässä kuussa aion vielä:

- kokata suolaisia ja makeita bangladeshilaisia herkkuja kyseisen maan teemaillassa.
- kokoustaa Suomen fantasia- ja scifiharrastajien kanssa ja leikata heille ison kasan porkkanoita dipattavaksi.
- lukea vielä pikkuisen läjän kirjoja ja esitellä kaiken helmikuussa lukemani tässä blogissa.

Muutamia muita mukavia huomioita tästä kuukaudesta.
1. Saan nyt virallisesti ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa. Se tuntuu kivalta, tili alkoikin olla tyhjä. Huomasin, että kun lähettää liittoon kerralla ihan järjettömän kasan paperia, niin hakemus menee kerralla läpi.
2. Löysin akvaariosta taas kalavauvan, joka on nyt Siipan mukaan nimeltään Pax.
3. Löysin Paxiakin pienemmän, ihan muutaman millin mittaisen kalavauvan, jonka nimeksi pistin Max. Eli perhe Monninen on hyvin lyhyessä ajassa kasvanut pariskunnasta kolmilapsiseksi. Pian he muuttavat isompaan asuntoon. Kuten muuten isäntäperheensäkin, mutta siitä lisää myöhemmin.
4. On syytä olla varovainen, jos leivontakärpänen iskee laskiaissunnuntaina: pizzan ja pullien vetäminen kohtuuttomina määrinä johtaa aikamoisiin vatsanväänteisiin. Mutta eilen oli mitä ilmeisimmin erittäin hyvä leivontapäivä, taikanat nousivat silmissä ja kaikesta tuli ihan liian hyvää.

torstai 29. tammikuuta 2009

Toipuvan kahviaddiktin tunnustukset

Minäpä lopetin kahvin juonnin samaan aikaan kun sairastin vatsaflunssan! Pari päivää oli pientä päänsärkyä, mutta se saattoi toisaalta johtua siitä, että en voinut kolmeen päivään syödä mitään kiinteätä ruokaa. Töissä ollessani tuli juotua kaksi mukillista kahvia päivässä ja viikonloppuisinkaan ennen aamukahvikupillista ei minulle juuri kannattanut puhua.

Ajattelin jo, että pääsin addiktiostani aika helpolla, kun ei särkenyt eikä kolottanut mihinkään eikä erityisesti tehnyt kahvia mielikään. Toisaalta, viimeiseen pariin viikkoon en ole ollut päivääkään kunnolla hereillä: luultavasti elimistöni ei oikein ole tottunut pitämään minua hereillä luonnostaan ja edelleen toivoo sitä jokapäiväistä kahviherätystään turhaan.

Eilen minä ratkesin, täytyy tunnustaa. Kaverini mies tarjosi mukin kahvia termoksesta ja äkkiä se tuoksui taivaalliselta, maistui niin hyvältä. Ja ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon olin kunnolla hereillä, piiiitkälle yöhön saakka...

Nyt tarvitsen henkistä tukea. Olen menossa viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni vanhempiani tapaamaan missä jokaisen päivän tähtihetket juhlistetaan kupillisella kahvia. Korjaus edelliseen: jokainen kahvikupillinen ON päivän tähtihetki, ei siellä kauheasti mitään tapahdu...Miten ihmeessä minä selviän ilman kahvia siellä!?! Varsinkin kun vanhempani ovat samanaikaisesti kauhean pirteitä, kahvin voimalla. Voi siis hyvinkin olla, että maanantaina tänne ilmaantuu lisää ripittäytymistä, mutta haluan vain todella sanoa: minä lähdin sinne hyvissä kahvittomissa tarkoituksissa!

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Alitsa kirjailijattarena

Uudenvuodenlupauksiini kuului pitkän novellin kirjoittaminen. Aloitin eilen Viita-akatemian spefi-kirjoittajakurssin, jonka osanottajilla on kaikilla samainen tavoite. Ja jo yksi kerta kirjoittajaryhmässä oli todella tajunnan räjäyttävä kokemus. Opin muun muassa että:

a) En ole välttämättä sen huonompi kirjoittaja kuin muutkaan kurssilaiset.
b) 15 vuoden tauko fiktion kirjoittamisessa ei haittaa, tarinoita on päässä ja ne muotoutuvat edelleen paperille.
c) Novellia ei tarvitse kirjoittaa lineaarisesti alusta loppuun vaan moduuleina, jotka liitetään jossakin vaiheessa yhdeksi kokonaisuudeksi, kun niistä kaikessa rauhassa alkaa hahmottua se kuuluisa punainen lanka.
d) Olen kurssin kummajainen sikäli, että edustan luonnontieteellisesti suuntautunutta scifiä. Kurssikavereinani on aikamoinen lauma perinteisiä "miekka ja magia" -koulukunnan fantasiakirjoittajia.

Sen verran tiedän jo kevään toivotusta lopputuotoksesta, että se sijoittuu maailmankaikkeuden lempipaikkaani Marsiin. Ja että siinä on mummo. Hämmentääkö? No niin minuakin!

Samalla kävi mielessä semmoinenkin, että eipä sitä toistakaan uudenvuodenlupaustani, gradua, tarvitse yhdeltä istumalta kirjoittaa, vaan senkin voi kasata kokoon vähän sieltä sun täältä. Todella vapauttava ajatus.

Mars on ollut lempilapseni varhaisteinistä lähtien. Valitettavasti ensimmäinen Marsfiktion yritelmäni, "Operaatio Mars 2031" (juu, olin juuri nähnyt 2001 avaruusseikkailun) karahti kiville muistaakseni neljännessä luvussa. Harmi, sillä olin tehnyt valtavan taustatyön. Olin muun muassa leikannut Elloksen kuvastosta Mars-aluksen miehistön kuvat (puolet tyttöjä, puolet poikia) ja keksinyt jokaiselle luonteet ja suunnitellut suuren määrän romanttisia juonenkäänteitä henkilöideni varalle. Nykyisellään olen jo tietoinen, että on olemassa avaruusooppera-niminen spefin genre. Tämä minun oma operaationi olisi ollut taattua avaruusSAIPPUAoopperaa!

maanantai 19. tammikuuta 2009

3

Olinpa tuossa viime viikolla kolme päivää kipeänä (onnistuin TAAS samaan vatsatautiversion muiden sairastamasta flunssasta) ja sinä aikana tahkosin läpi kolme kirjaa. Tässäpä niistä vähän kommenttia.

1. sairauspäivä, 1. kirja. Reynolds, Alastair: Jäänpuskijat

Ensimmäiseksi käteeni osui upouusi scifipläjäys "Jäänpuskijat", joka sijoittuu miellyttävän läheiseen tulevaisuuteen, vuoteen 2057. Pääosassa ovat komeettojen louhijat aluksella nimeltä Kivisirkka. Mitään kovin kummoista ja teknisesti täysin yli hilseen menevää asiaa ei kirjassa mainita kunnes aurinkokunnan vähäpätöinen kappale, Saturnuksen kuu Janus, osoittautuu joksikin muuksi kuin oli aiemmin luultu...

Tykkäsin aivan valtavasti Reynoldsin kirjasta. Koska tapahtumat sijoittuvat tavallaan lähitulevaisuuteen, ne ovat lukijalle helppoja käsittää ja henkilöihin on helppo samaistua. Tämän vuoksi tämä on mielestäni kirjailijan parasta tuotantoa tähän mennessä ja sitä voi suositella myös lukijoille, jotka eivät ole Reynoldsia aiemmin lukeneet. Ja tuli heti mielenkiintoa selvittää, että mikä ihme se Janus-kuu oikein on, mikä on aina mukavaa: fiktio houkuttelee lukemaan faktaa.

2. sairauspäivä, 2. kirja. Teräs, Mila: Pimeän taivaan kilta

Tämä kirja rinnastaa seikat, jotka ovat olleet asiaan vihkiytyneille selviä jo alusta pitäen: Teräs luo "kivan" linkin keskiaikaharrastuksen ja vaikean mielenterveydellisen ongelman välille! Ensimmäisen vuoden turkulaiset historian opiskelijat ryhtyvät leikkimään keskiaikaa toden teolla ja kuinkas sitten kävikään...

Miinusta kirja saa vähän takeltelevasta ja pikkuisen harrastelijamaisesta otteestaan ja taitto saa erittäin pitkän miinuksen: kirja on jostain syystä minimaalisella fontilla tiheään painettu. Sivuhenkilöhahmot eivät myöskään ole kovin syviä, kaikki huomio menee päähenkilöiden sielunmaailmaan, tuntuu kuin he todella olisivat olemassa ja kaikki muu on melko halpaa kulissia.

Suurta plussaa on ensimmäisen vuoden opiskelijoiden naivi, mutta ah niin nostalginen, sielunmaisema ja keskiaikaharrastelijoiden puuhailujen tarkka ja tietävä kuvaus. Kirjassa kudotaan lautanauhaa, leivotaan juurileipää ja perehdytään vanhan kansan uskomuksiin. Jos vain selviätte pienestä präntistä, voi tätäkin tarinaa suuresti suositella. Nälkä tulee: kirjasssa kokataan keskiaikamuonaa koko ajan!


3. sairauspäivä, 3. kirja. Harrison, M. John: Valo


Ilmeisesti kolmantena päivänä olin jo sen verran heikko ja huonovointinen, että tämä kolmas kirja ei vain napannut. Valo on poikkeuksena kahteen edelliseen jo vanha ja klassikon asemaan kohoamassa, teos voitti vuonna 2004 arvostetun Tähtivaeltaja-palkinnon, joka annetaan vuosittain parhaalle uudelle (joko kirjoitetulle ja tai tuoreesti suomeksi käännetylle) scifi-kirjalle. Tarina (tai pikemminkin tarinat: kirjailija pallottelee usealle juonella rinnakkain) on kieltämättä nerokas ja maailma kiehtova ja varmasti oman sisäisen logiikkansa mukaan eheä. Mutta kaikki sijoittuu joko liian kaukaiseen tulevaisuuteen tai niin sairaan mielen sisään, ettei samaistumiskohtaa oikein meikäläiselle löydy.

Valo ei oikein tuonut valoa meikäläiselle: pikemminkin sen lukemisesta tuli vähän likainen ja aika paljonkin masentunut olo. En oikein suosittele, varsinkaan kolmantena sairauspäivänä.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Enne kasutamist loksutada

Minä en ymmärrä ihoani. Olen samanaikaisesti omanikäiseni varhaiskeski-ikäinen täti ja samalla ikiteini, jonka iho on kuiva ja rasvainen yhtä aikaa. Huvittavinta tämä on oikeastaan joka ilta kosmetiikkakaapilla, kun minulla on tästä ristiriitaisuudesta oikein vironkielistä todistusaineistoa.

Minä käytän luomukosmetiikkaa nimeltänsä Ingli Pai. Se on tehty täysin luonnonaineista ja pakattukin kierrätyslasisiin pulloihin. Tällä hetkellä minulla on vain kasvovettä ja yö-öljyä, mutta hiljalleen tulee varmaan kerättyä koko sarja (on edullista).

Kasvovedessäni lukee seuraavasti: "Näövesi tundlikule või aknega nahale (ka rasusele nahale)".

Yö-öljyssä taasen on teksti: "Looduslik õlisegu näöle ja kaelale (Kuivale ja vananevale nahale)"

Ota tästä nyt sitten selvää! Ainoa mikä on molemmille yhteistä on tämän blogientryn otsikko: "Ennen kasutamist loksutada" elikkäs "Ravistettava ennen käyttöä". Tätä voinee soveltaa myös tämän blogin pitäjään toisinaan.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Akvaariomme onkin Love Hotel

Minulla on pieni akvaario ja siellä on kovin harvalukuinen asutus. Melkein kaikki (muista käytöstä poistetuista akvaarioista pelastetut) asukit ovat jo kuolla kupsahtaneet joko vanhuuttaan tai kauhistuttuaan meidän akvaariomme olosuhteita. Mutta perhe Monninen elää ja voin hyvin.

Minulla on kolme kalaa akvaariossani, mutta voi hyvänen aika...siellä vietetään vilkasta elämää. Aluksi niitä oli vain kaksi, albiino kuparimonnisnaaras Tao ja uros kuparimonninen Nano (Corydoras Aeneus). Noh, joulun pyhinä meillä oli oikein kiva vedenalainen pyhä perhe-asetelma, kun jälkimmäisten pieni poikanen Mini päätti liittyä joukkoon. Minulla ei ole harmainta aavistusta koska siellä oli kudettu. Sen sijaan nyt siellä kudetaan...paljon. Tao on muninut muutaman viikon aikana kolme kertaa (munat ilmestyvät akvaarion lasiin): kahdella ensimmäisellä kerralla munia oli parisenkymmentä, viimeisin muninta tuotti yli 40 munaa. Ilmeisesti minä teen jotakin oikein, kun siellä on noin vinha vauhti päällä. Mini taitaa muuten olla naaras, joten jahka hän kasvaa, hänestä tulee varmaan monnisklaanin suurin kala...

Ennen joulua sain myös kaverilta kierteissarvikotiloita (tämmöisiä). Tänä aamuna huomasimme Siipan kanssa semmoisen ihan minikokoisen kotilon, jonka vanhempi oli kovaa vauhtia pötkimässä karkuun todennäköistä jälkikasvuaan (se siitä nilviäisten hoivavietistä). Eli kyllä on kuhinaa. Kierteissarvikotiloita halusin akvaarioon, koska ne pöyhivät ja puhdistavat pohjaa, joka ei oikein ilman niitä toimisikaan. Onnellinen perhetapahtuma silläkin suunnalla siis.

Mutta rakkaat nilviäis- ja kalaystäväni Amazonin suunnalta: tässä teille vähän kutumusaa: Orinoco Flow. Pitäkää hauskaa!

maanantai 5. tammikuuta 2009

Isona minusta tulee...

...ainakin maisteri. Mutta voisin olla myös kirjailija. Se tosin tarkoittaa, että alkaisin kirjoittaa, mutta minäpä aloitankin vakavasti otettavan (päiväkirjan ja blogin ulkopuolisen) kirjoittamisen oikein kurssilla tänä vuonna.

Tämmöinen olisi myös mukavaa: kampaaja-terapeutti. Minusta tosin tulisi kosmetologi-terapeutti. Miksi? Noh, minä niin rakastan kaikenmoisia hoitoja: kasvohoito on puristeluosuuden jälkeen taivaallista, jalkahoidolla selätin juuri työnloppumistressini. Minulla on kotona aivan liikaa purkkeja ja purnukoita, mutta minä rakastan niitä kaikkia, yhtä paljon ja tasapuolisesti. :) Psykologia ja erityisesti kanssaihmisten hyvinvointi on aina kiinnostanut minua. Minä haluan tietää miten ihmiset ympärilläni voivat (minulla on oikeastaan semmoiset mielialanmittaamissensorit aina automaattisesti päällä, halusin tai en). Ja olen ollut havaitsevinani, että mitä fiksumpi ihminen, sitä pahemmin hän nyky-yhteiskunnassa voi. Se ei ole mikään lohdullinen uutinen...

Ja vaikkapa yhdistetyn kasvohoito-terapiakäsittelyn voisi kokea TODELLA puhdistavana kokemuksena: "Nyt puristetaan kaikki kuonat pois vaan!" Ja siinä samalla sitten itkettäisiin kurja lapsuuskin pois samalla tuskalla. Minun mielestäni hirmuisen kätevää.

Ja lopuksi jotain aivan erilaista. Tämä osui ja upposi:White & Nerdy.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Löysin karstat!

Hip hei!

Meninpä läheiselle kirppikselle etsimään halpoja juomalaseja ja tulin takaisin karstojen, turkoosin villapaidan ja scifipokkarin kera. Lisätietoja karstoista voi löytää vaikka täältä.

Nyt pitäisi saada vaan jostain kiinni lammas, löytää kirppikseltä keritsimet ja villankehräysbisnes olisi käynnissä. Minulla on nimittäin jo värttinä, joka on
tämmöinen.

Tämä kaikkihan liittyy keskiaikaharrastukseeni (aika laajasti aikajanalla 1000-1600 + viikingit): kaksi vuotta sitten olisin nauranut olemattomaan partaani jos joku olisi väittänyt minun innostuvan väsäämään vaatetustani alusta asti itse. Noh, olen aina ollut täysi (vasen) Käsi, joten ehkä käsityöt sopivat minulle enemmän kuin hyvin, tiedä häntä.

Mutta siis kyllä kannattaa ekoilla, elikkäs mennä kirppiksille! Sieltä löytyy lähes aina kaikkein parhaat tavarat. Hassuinta asiassa on, että minähän odotan Karstaa kuin kuuta nousevaa. Pitäisi varmaan olla varovainen, kun maailmankaikkeus pyöräytti kohdalleni karstat. Pitää siis vähän tarkentaa: J. Pekka Mäkelän seuraava kirja on työnimeltään "Karsta" ja seuraan kirjan vaiheita tiiviisti täältä.

Ohhoh, tulipas linkitettyä oikein kunnolla tähän kirjoitukseen. Noh, se kai tässä blogittamisessa onkin kivaa: päiväkirjassa olisi tosi rasittavaa, jos koko ajan pitäisi juosta toisille kirjoille hakemaan viitteitä ja tekstissä viitattaisiin koko ajan takautuvasti johonkin jo tapahtuneeseen. Ehkäpä siksi päiväkirjat on yleensä hyvä pitää siellä pöytälaatikossa vaan, blogilla saattaa jopa olla jollekulle jotain viihdearvoakin. Ainakin minulle itselleni on! :)

perjantai 2. tammikuuta 2009

Hyvin alkaa!

Muovinvähennyskampanjani alkoi loistavasti! Tästä päivästä lähtien teen jogurttini itse. Löysin tämmöisen reseptin, jota noudatin tunnontarkasti:

***

Bulgarianjogurtti
(vajaa 1 litra)

7 dl maitoa
purkki bulgarianjogurttia (1,5 dl)
3/4 dl maitojauhetta

1. Sekoita maito, jogurtti ja maitojauhe. Kuumenna seos 40-asteiseksi.
2. Anna seoksen jäähtyä 20 asteeseen. Kaada seos termoskannuun.
3. Anna tekeytyä jogurtiksi. Tarjoa kylmänä.
* valmista jogurtti huolellisesti. Kun opit jogurtin valmistamisen, voit vähentää siemenjogurtin määrää 2 ruokalusikalliseen.

***

Ja näin tein eilen illalla. Ja aamusella minulla oli litra jogurttia! Hyvästi pikkuiset muovipurkit ja myös semmoiset pahviset tötsät, joihin jää aina liikaa jogurttia pohjalle eikä niitä jaksa riittävän huolellisesti huuhtoa, että ne voisi viedä pahvinkeräykseen. Nyt pistän vain pakastimesta marjoja sekaan ja vaikka vähän vaahterasiirappia (taikka vain pelkkää vaahterasiirappia), niin hyvä tulee.

Eli muovinvähennysuudenvuodenlupaukseni (mikä sana!) toteutus alkoi todella hyvin.

Toisella rintamalla ei mene niin hyvin. Nyt kun olen työtön, vietän arkipäiväni järjestöjyränä. Jos ensimmäinen päiväni kolmen eri yhdistyksen asioita pyörittäessä meni vähän poskelleen: kuulin itseni hokemassa "Mä voin hoitaa!" noin kymmenen kertaa. Kieltäytyminen ei minulta vielä onnistu, ei millään.

torstai 1. tammikuuta 2009

Uusi vuosi ja osittain uudet kujeet

Nyt on kuulkaas pitkä vuosi alkanut. Aamuyöllä kahden aikaan lisättiin Suureen Maailmankelloon (en tiedä missä se on...) karkaussekunti. Kyllä kelpaa! On se nyt kumma, kun maapallo ei suostu tottelemaan meikäläisten kalenteria, ei sitten millään. Marsissa asia on vieläpä niin kimurantti, että vuorokausi on puolisen tuntia Maan vuorokautta pidempi. Se on niin lähelle Maan vastaavaa, että se harmittaa jotenkin enemmän. Venus saa pyöriä eri suuntaan kuin kaikki muut (ja helkatin hitaasti), mutta Mars on käytännössä toinen Maa. Sekaannuksien välttämiseksi Marsin vuorokausi on nimeltään Sol.

Suuresti arvostamani amerikkalainen scifikirjailija Kim Stanley Robinson (josta tulee PALJON juttua tulevaisuudessa) on muun muassa kirjoittanut todella arvostetun Mars-trilogian, jossa Maan ja Marsin aikaeroa käytetään kivasti hyödyksi. Hänen Marsissaan käytetään Maan kelloja, jotka puoliltaöin pysähtyvät reiluksi puoleksi tunniksi. Tämä pysähdys on nimeltään "Martian time slip" ja silloin alkavat parhaat bileet! Se on ikäänkuin aika, jota ei ole olemassa, jos jotain tapahtui time slipin aikaan, sen voi aamulla painaa villaisella. Itse kyllä toivoisin HYVIN usein vastaavaa aikaa myös Maan kelloon. :D

Toinen kalenteritekninen juttu mikä olisi niin kiva, on kahdeksas viikonpäivä nimeltään Toivontai. Tämän keksi vuosituhanteen vaihteen teknobuumin aikaan joku mediafirma (en enää muista mikä, liekö enää pystyssäkään) ja se on jäänyt sieltä kummittelemaan mieleeni. Tässä blogissa minä otan sen käyttöön (sori vaan, jos joltakulta jää rojalteja saamatta, yritin googlata teitiä, mutta ette löytyneet) kuvatakseni asioita, joita haluaisin saada aikaiseksi "sitten kun"...

Ihan selvää Toivontaita ovat aina uudenvuodenlupaukset/tavoitteet. Ja tänä vuonnahan minä:
- kirjoitan pitkän novellin
- perustan akvaarion, jossa on mattosuodatin
- kirjoitan gradun (mutta en kyllä valmistu)
- yritän opetella sanomaan "ei" (mutta en kyllä onnistu)
- alan elää ekologisemmin ja vähennän radikaalisti muovin käyttöä (tämän olisi perhana vieköön syytä onnistua!)

Eiköhän tuossa jo ollut jotain. Mitäs muut lupasitte?