Alitsa avaruudessa

Jalassani on bursiitti. Meillä kaikilla on niveliä suojaamassa limapusseja ja kaksi niistä minulla tulehtui. Täysin vaaratonta, mutta kipeää. Kivat lääkkeet sain, joten kipua ei ole, mutta vaivani kirvoittaa minut lausumaan muutaman sanan kirjastonhoitajuuden autuudesta. Ei, en aio valittaa, että kirjastossa istuminen ja passiivinen hyssyttely sai tämän aikaan. Päinvastoin: kirjastossa ollaan liikkeellä jatkuvasti! Juostaan hyllyjen väleissä noutamassa kirjoja, hyssytellään eri puolella taloa meuhkaavia asiakkaita, hymyillään vaikka hampaat irvessä (noh, ihan kaikki eivät tätä muista) ja satoja ja taas satoja kirjoja saa päivittäin lainata, palauttaa ja hyllyttää. Ongelma on siinä, että en olekaan töissä kirjastossa vaan tietokantojen parissa. Ei enää lainasakoista mäkättäviä asiakkaita, ei enää karhujen keräämistä. Mutta se istumatyö! Petollista, kivuliasta, muka niin kevyttä. Ei edes murtuessaan jalkani ollut näin kipeä! Nyt pomppaan joka tunti ylös tuoliltani ja venyttelen viisi min

Tähän on tultu: minulla on kotona oma kirjastojärjestelmä, johon aion tallentaa omat kirjani, niiden kuvailutiedot ja sen ovatko ne lainassa ja kenellä! Ja joo, ymmärrän, että tässä mennään jo jonkinmoisen rajan yli...:D Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tykkäisin leikkiä kirjastoa vapaa-ajallani(kin). Eikä edes siitä, että olisin millään lailla huolissani lainassa olevista kirjoistani (jos joku kuitenkin huomaa lainanneensa minulta jotain ja unohtanut palauttaa, niin saa tuoda kirjoja takaisin. Olen yhtäläisesti unohtanut mitään koskaan lainanneeni :D). Ja ei, EN aio muovittaa kirjojani, vaikka kyseinen aktiviteetti on minusta ihanaa! Se ei vain sovi kotikirjastokäyttöön (kokeiltu on) ja itse asiassa melko lailla pilaa kirjan libristisen arvon. Kyse sen sijaan on siitä, että minä en enää yksinkertaisesti tiedä mitä kaikkea kivaa minulla on hyllyssäni! Muutossa löysin monia kirjoja, joiden omistamisesta olen ikionnellinen (mm. hieno neuvostoliittolainen Juri Gagarinin elämäkerta), mut

John Lennon kuulemma rakastui Yoko Onoon, kun näki tämän luoman tilataideteoksen: tikkaita pitkin piti kiivetä katonrajaan, ottaa suurennuslasi käteensä ja lukea kattoon kirjoitettu pienenpieni sana: Yes. Tarina kertoo, että olisipa siellä lukenut mitä tahansa muuta, olisi ehkä jäänyt palanen pophistoriaa väliin. Ja onhan se kivaa, että historiassa on ennenkin sanottu asioille kyllä. Kyllä on tuottelias ja täyteläinen sana, oikein kylläinen. :) Jos ihmiset eivät koskaan sanoisi kyllä asioille, jäisi moni hyvä (ja yhtä moni huono) asia tekemättä. EI taasen rajoittaa ja katkaisee kaiken toiminnan. Se on itse asiassa suurin piirtein ainoa pannassa oleva sana improteatterissa (aika itsestään selvästä syystä, koita improta jotain, jos näyttelijäkaveri koko ajan systemaattisesti torppaa kaikki yrityksesi). Muttakun...Olisi niin kiva sanoa selkeästi EI, edes joskus. Koko maailma pysähtyisi niille sijoilleen ja kaikkien katseen kääntyisivät epäuskoisina puoleeni: "Kuulitteko, Alitsa sanoi

Tällä kertaa käännän nurinkurin miltei Lönnrotin tasoisen kansallisrunoilijamme, MC Nikke T :n, lyriikkaa. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat eräiltä osin jaettavissa kahteen osaan. On niitä, jotka A) odottavat maailman antavan itselleen jotain ja niitä, jotka B) miettivät mitä voisivat maailmalle antaa. Voisi ajatella, että kategoriaan A kuuluisi vain ja ainoastaan itsekkäitä ihmisiä ja kaikki "hyvikset" menisivät heittämällä B-ryhmään. Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat. Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja li

Olen rakastunut lähimetsään, joka avautuu lähiökerrostalomme ulko-ovelta. Olen löytänyt metsästä kahmalokaupalla mustikoita, vadelmia ja metsämansikoita. Lisäksi ainakin nokkosta ja värjäyskasveja olisi ottaa vaikka millä mitalla. Keväällä metsä tervehti minulla sinivuokoilla, kesäkuussa kieloilla. Odotankin jo tuoko syksy tullessaan lukuisasti sieniä. Olen metsäteknikon tytär ja metsänhoitajan sisar (äitini on kirjastovirkailija, mutta se ei kuulu tähän), joten metsän tenho on luultavasti minulla geeneissä. Samalla ehkä se, että olen tottunut saamaan metsästä jotain hyödyllistä ulos. Minut on käytännössä kasvatettu ja koulutettu metsällä. Isäni totesi lähimetsästämme, että "onpa kumma, kun kaikkein villein (lue: hoitamattomin) luonto löytyy kaupungeista." Metsää pitäisi kuulemma harvennushakata ja kyniä. Itse en ole samaa mieltä. Minähän saan metsästä irti vaikka mitä hyödyllistä, kuten jo äsken luettelinkin. Ehkä tämä on uusi trendi: kaupunki on uusi aarniometsä. Ihmisistä,