tiistai 23. marraskuuta 2010

Al is Weird

Olis mulla vaikka kuinka paljon kirjoitettavaakin, mutta nyt ei jaksa. Väsyttää ja tunteet ovat ihmeen pinnassa: purskahdin itkuun kun kuulin uutisista, että Tampereen ravintolaräjähdys oli tuhopoltto. Ja tietty myös törkeä kolminkertainen kuolemantuottamus.

Mutta naurukin on kyllä herkässä. Tässä taas kaikkien lukijoideni kiusaksi tämän hetken kuumimmat Weird Al Yankovic-rainani:

Don't Download This Song
- painavaa asiaa tekijänoikeuksista. Taattua euroviisukamaa - joskin saksalaisilta saattaisi mennä satiiri yli hilseen...

The Saga Begins - suositeltavaa katseltavaa Jar Jar Binks-allergisille: jos haluaa kuulla mitä ykkösosassa tapahtui (mutta ei kestä katsoa), Obi Wan kertoo kaiken näpsäkällä kantrilaulullaan.

maanantai 8. marraskuuta 2010

engl. patience = kärsivällisyys, patient = potilas...

...minä en osaa. Minä en osaa olla kärsivällinen potilas. Minä en osaa levätä laakereillani, vaikka pitäisi. Minä en osaa olla heikko ja tarvitseva. Mutta nyt on pakko.

Sairastuin ties monettako kertaa samaan vaivaan: häntäluuni päällä olevat kudokset tulehtuivat ja jouduin sairauslomalle 27.10., syntämäpäivänäni. Istumatyötä kun on aika paha tehdä kun ei pysty istumaan. 10-vuotishääpäivä (28.10.) meni päin helvettiä, samaten syysloma, joka oli seuraavalla viikolla. Syyslomaani vietin osin sairaalassa, jossa minut leikattiin. Nyt makaan sängyllä vatsallani ja kirjoitan tätä. Olo on jo hieman parempi: en ole kipu(enkä kipulääke-)tokkurassa ja voin istua jo vaikkapa bussimatkan ajan.

Mutta tämä on ihan kamalaa! Olen heikko kun sokea kissanpoika ja olotila vaihtelee päivästä toiseen, toipuminen tuntuu olevan melkoista aaltoliikettä. Enkä ole edes kunnolla kipeä: sairaalassa petinaapurina oli nuori nainen, jolla on kolme lasta, Crohnin tauti ja enää 1,4 metriä ohutsuolta jäljellä. Hän kesti ihan hyvin. Minä sen sijaan menen ihan sekaisin siitä, että joudun reiluksi kolmeksi viikoksi sairauslomalle ja siitäkin, että jatkotoimenpiteet ovat avoinna (toistuuko tämä episodi, pääsenkö tästä taudista eroon, voinko olla kriittisenä aikana pois töistä, entäpä kaikki vapaaehtoisaktiviteettini, joissa olen tehnyt itseni liian tärkeäksi, yms. yms.).

Nyt on se aika kun en voi antaa muille mitään, vaan minun on vain otettava vastaan. Huomaan, että en osaa. En halua. Minä voin vain antaa, jakaa omastani, pyyteettömästi ja mielelläni. Minä en kerta kaikkiaan kykene olemaan ottavana osapuolena. Luulen, että muut eivät tule toimeen ilman minua. Eivät tulekaan, mutta minäkään en tule toimeen ilman muita. On tuskallista huomata, että minäkin olen vain ihminen, laumaeläin, joka on täysin riippuvainen toisten lajitovereiden hoivasta tiukalla hetkellä.

Toipilaana olo on kovin pysäyttävä kokemus: miten olenkaan voinut olettaa olevani niin korvaamaton? Sehän on suoranainen epäluottamuslause kaikkia lähimmäisiäni kohtaan. On aidosti hämmästyttävää huomata, että maailma ei romahtanutkaan, vaikka olin äkillisesti poissa sitä kannattelemasta. Sen sijaan maailma tuntuu kannattelevan minua. Tuntuu tuskalliselta ja turvalliselta yhtä aikaa: kyllä tämäkin tästä vielä hoituu.

Nyt on siis aikaa kurjaa, mutta samalla olen maailman onnellisin ihminen: minulla on Siippa, joka kyllä korjaa minut tästä(kin) ahdingosta. Rakas, tämä on sinulle: olet minulle arvokkaampi kuin tuhat Chris Martinia.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Armoa, perkele!

Jokin aika sitten Hehku osuvasti pohti mahtaako leijonavaakuna olla uusi hakaristi. Itselleni leijonariipusta kantavista henkilöistä on muodostunut negatiivinen assosiaatio, mutta on mahdotonta sanoa mistä kyseinen tunne on tullut. Mediasta ehkä, who knows!

Tämänkertainen kirjoitukseni on tavallaan jatkoa Hehkun pohdinnalle. Nyt on kyse ihanasta luterilaisesta kansankirkostamme, joka piispa Matti Revon suulla otti "kivasti" kantaa homoliittoihin Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa. Ja tietenkin Revon pitää olla juuri Tampereen piispa, oman alueeni ylin sielunpaimen.

Nyt seuraa nolo tunnustus: kuulun kirkkoon. Ja nyt ihmiset haluankin kuulla: tuleeko teille assosiaatio tiukkapipoisesta homofobisesta henkilöstä, joka tuomitsee ja heristää sormeaan? Minulle tulee, hävettää ihan s...tanasti.

Kuulun kirkkoon ulkouskonnollisista syistä. Mielikuvani kirkosta on aiemmin perustunut sille käsitykselle, että kirkko auttaa kun mikään muu taho ei enää huoli: jakaa leipää leipäjonossa, piilottaa joskus jopa jonkun karkotuspäätöksen saaneen pakolaisen. Mutta nyt kyllä tipahti suomut silmiltä. Vielä kesällä olin riemuissani uudesta vapaamielisestä arkkipiispasta ja ensimmäisestä naispiispasta, mutta kyllä nyt alkaa kääntyä kirkon suosio silmissäni pitkälti pakkasen puolelle.

Ja kuorrutuksena kaiken päälle tulee vielä Kristillinen liitto, joka Päivi Räsäsen suulla politisoi koko homouden. Siis häh!?! Minä perustan oman puolueen vasenkätisille, jos tuommoisilla asioilla ratsastetaan eduskuntaan.

Missä on armo, missä on rakkaus, missä hyväksyntä? Ei ole luterilaisessa kirkossa se. Kiitos, näkemiin!

maanantai 11. lokakuuta 2010

Päivää, kaunis tyttö!

Tämän blokahduksen alkuperäinen otsikko oli "Ylistys harmaille hapsille", mutta yllättäen se muuttui. Aamusella kävelin myhäillen töihin. Joskus niinkin tosiaan tapahtuu, kun elämässä on kaikkea mukavaa: on edellisenä päivänä käynyt hyvässä konsertissa, kohdannut sukulaissielun odottamattomalta suunnalta, aurinko paistaa, jne. jne. Olen siitä onnekas ihminen, että olen perushyvällä tuulella ja ei tarvita paljon, että hymyilen (jopa maanantaiaamuna töihin mennessä). Vastaani tuli kadulla noin 80-vuotias pappa, joka kohdalleni tullessa nosti hattua ja tervehti: "Päivää, kaunis tyttö!" Mitäs tästä enempää sanomaan: hymy ei ainakaan hyytynyt.

Tulin siihen tulokseen, että onnellinen ihminen on kaunis. Aina. Viljelkää ja vaalikaa siis onnea kaikki kauniit ja komeat lukijani! :)

Mutta nyt sitten harmaisiin hapsiin. Minä harmaannun varhain. Noin kolme vuotta sitten havaitsin ensimmäiset harmaat haivenet (tunkevat suoraan otsahiusten keskelle, eturiviin) päässäni ja panikoin. "Olen nuori", ajattelin, "En minä voi tästä nyt alkaa rupsahtaa". Nyt kuitenkin olen tullut siihen pisteeseen, että itse asiassa pidän siitä kauniista hopeasta, joka hiuksissani jatkaa lisääntymistään. Otsan harmaat haivenet ovat kovaa vauhtia muuntumassa upeaksi hopearaidaksi, joka saa minut ainakin näyttämään fiksulta. Säästän aika pitkän pennin, kun annan hiusteni kasvaa tästä lähtien luonnollisen värisinä. Ja lisäksi mistään purkista ei saa näin hienoa hopea. Hmm...nyt kun oikein asiaa ylistelen, haluaisin että harmaita hapsia olisi minulla ENEMMÄN.

Tämä kaikki on johdantoa sille, että ne henkilöt, jotka eivät ole nähneet minua vähään aikaan saattavat säikähtää: pitkät mustahkot kutrit jäivät kampaamon lattialle ja nyt minulla on näpsäkkä lyhyt hiuspehko. Ja pian on väri kasvanut hiuksistani, niin olen myös harmaahapsinen vanha kääkkä. Jee!

torstai 9. syyskuuta 2010

Kiitokset tunnustuksesta!


Siinä se nyt on: ensimmäinen blogitunnustukseni, jonka minulle myönsi Hehku. Kiitoksia kovasti, kivalta tuntuu! :) Pitäisi valkata 7 blogia tämän palkinnon jatkosaajiksi ja ne tulevat tässä:

Metta
Omenapuutarha
Kisun kirjablogi
Kikkarahylje
Nörtin pakosuunnitelma
Toninmars
Yrttimaan aikakirja

Joukossa on myös vähän vähemmän päivitettyjä blogeja, joiden kirjoittajille voin vain todeta: pidän teidän kirjoituksistanne ja haluan lukea niitä lisää - PIAN! Kiireen vilkkaa siis kaikki kuhnustelijat blogienne kimppuun. Ja hyvähän minä olen sanomaan, kun vasta palasin muutaman kuukauden kirjoitustauoltani...

Blogipalkinnon saajan siis kuuluu laittaa se eteenpäin seitsemälle blogille ja samalla kertoa seitsemän faktaa itsestään. Omat faktani tulevat tässä:
1. Olen vasenkätinen, mutta en omista yhtään vasenkätisten saksiparia. Ihan Fiskarsin oransseilla vetelen menemään (vasurisakset ovat punaiset) ja eihän se hyvältä tunnu!
2. Olen myös vasenjalkainen ja tämä jalka on minulta kerran murtunut.
3. Luen iltaisin kirjaa vain vasemmalla silmälläni (vaikka olen oikeasilmäinen). Tämä johtuu siitä, että luen iltaisin ilman hajataittoa korjaavia silmälasejani mikä tekisi molemmilla silmillä lukemisesta varsin jännittävän pomppivaa. Tämä tapani on monesti johtanut siihen, että minulta kiskotaan kirjaa käsistä kesken lukemisen kun minun luullaan nukahtaneen.
4. Monesti nukahdankin kirja kädessä, silloin yleensä isken sen päähäni. Ilman kirjaa nukkumaan meno ei oikein onnistu. Matkoilla kuljetan mukanani kätevää (ja koomisen näköistä) otsalamppua.
5. Näen monesti unta lukioaikaisesta ihastuksestani. Hän joko haukkuu tai kehuu minua unissani, riippuen itsetuntoni tilasta.
6. Ihastun ihmisissä erityisesti heidän ääneensä. Vastaavasti minun voi olla vaikea pitää ihmisistä, joilla on jostain syystä "huono" ääni.
7. Inhoan kuulla omaa ääntäni nauhalta, kuulostan ihan kummalliselta! Se ei kuitenkaan estä minua laulamasta ja puhumasta paljon.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Lisbethin ja Mikaelin metkut

Hei taasen kaikki, olen palannut! Kesä todella vei minusta mehut, mitään en töiden ohessa jaksanut tehdä, enkä oikein ketään nähdä. Mutta ei hätää: kesän jälkeen koittaa aina syksy - lempivuodenaikani! Syksyisin uudistun, aloitan uusia projekteja, jatkan vanhoja uudella tarmolla. Huomisen jälkeen saatan myös näyttää hieman erilaiselta, sillä tiedossa on kampaamoreissu.

Omppu lainasi minulle omat kopionsa Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta ja nekin tuli tuossa elokuun ajankuluksi luettua. Arvostelen ja arvioin ne nyt ohessa yhtenä könttänä, sillä yhdessä ne muodostavat melko jouhevan kokonaisuuden. Sanon melko, sillä ihan selkeitä puutteita on.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, on tasapainoinen - joskin ennalta-arvattava, dekkari. Tarina on vauhdikas ja laadukas pohjoismaalainen dekkari, joka sattuu olemaan yksi lempigenreistäni kirjallisuudessa. Ruotsalaiset dekkarit kuvaavat monesti paitsi itse rikoksen ja ratkaisun, myös ympäröivät sosiaalisen, fyysisen ja henkisen ympäristön tarkasti. Tämän tekee Larssonkin.

Heti ensimmäisessä kirjassa esitellään kirjasarjan tähtipari, kävelevä ongelmakimppu Lisbeth Salander (hänestä ei oikein voi paljoa kertoa spoilaamatta) ja tutkiva journalisti Mikael Blomqvist. Lisbeth on aivan ihastuttava luomus, todellinen neronleimaus Larssonilta. Mikael Blomqvistilla taasen on ihan tolkuton kahvifetissi: koko ajan vedetään kahvia etu- ja takaperin. Ihan sydän syrjällään saa lukea ihan mielettömistä kahviorgioista, joita esiintyy kirjassa miltei joka sivuilla.

Toinen kirja, Tyttö joka leikki tulella, ja kolmas, Pilvilinna joka romahti, ovat ongelmallisia. Ne lähtevät hitaasti käyntiin ja lyhentämisen tarvetta olisi ollut runsaasti. Koska Stieg Larsson menehtyi yllättäen ennen trilogiansa julkaisua, sarjan kaksi jälkimmäistä osaa ovat mitä ilmeisimmin kärsineet aika vakavastakin kustannustoimituksen puutteesta. Itse olisin tehnyt kirjoista yhden kirjan, niin paljon ne toisiinsa liittyvät. Ensimmäinen kirja on eheämpi, ilmeisesti se oli Larssonin kuollessa valmiimpi. Näitä kirjoja en oikein kaunokirjallisesti suosittele, mutta silti ne on pakko lukea: tarve saada tietää miten Lisbeth Salanderille lopulta käy on aivan liian pakottava.

Jatkoakin olisi varmasti tullut: joitakin asioita Lisbethin elämästä jätettiin auki (varmastikin jatkoa varten). Ja hänestä olisi todella halunnut lukea lisääkin (kuitenkin paremmin kustannustoimitettuna).

Tällaista tänään. Jatkoa seurannee pian. Kertomatta tässä blogissa ovat mm. suuri kahvivarkaus Pietarissa ja törmääminen japanilaiseen kulttuuriin omassa kotona. Lisäksi Hehku on antanut minulle tunnustuspalkinnon blogistani, josta varmasti kiitän myös pian!

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Mitä v....a?!? eli tapahtui Pietarissa

Lomailin aika lyhyesti tänä vuonna ja vastaavasti ulkomaanmatkani oli myös asianmukaisen lyhyt: vietimme Siipan kanssa kolme päivää ja yötä lähimmässä miljoonakaupungissa Pietarissa. Siellä oli mm.:

- mielettömän hyvää ruokaa
- ihan tolkuttoman kuuma koko ajan (mutta ilmastoitu hotellihuone)
- paljon turkooseja (eli venäjänsinisiä) rakennuksia, joista varmasti selitän jotain myöhemmin
- krumeluuria toisensa perään

Sitten siellä olivat myös suomalaiset turistit. Minä ja Siippa emme varsinaisesti lähteneet seuramatkalle, vaan valitsimme matkanjärjestäjän valmismatkan lähinnä viisumimuodollisuuksien helpottamiseksi. Niinpä kaikkosimme aika nopeasti muusta seurueesta (joka kulki onnellisena laumana joka paikassa kuvia napsien) ja huomasimme näyttävämme lähinnä saksalaisilta turisteilta. Muusta suomalaisesta seurueesta poikkesimme siinä, että odotimme esimerkiksi rauhassa, että tarjoilija tuo ruokalistan pöytään, emmekä tungeksineet siistissä jonossa baaritiskille. Hississä myös vanhempi saksalainen herrasmies tunnisti meidät lajitovereikseen ja sanoi meillekin reippaasti: "Guten morgen!" Se on sitten eri asia, onko mitenkään hienoa olla saksalaiseksi turistiksi leimattu...

Venäjällä on mielenkiintoinen ja monivivahteinen asiakaspalvelukulttuuri. Joissain paikoissa luulee melkein olevansa ihan normimestassa, kun tarjoilija hymyilee. Itä-Euroopaksi paikan tunnistaa silloin vain verkkaisasta palvelusta. Useimmiten palvelu on kuitenkin varsin hymytöntä ja tylyä, erään tapaoppaan mukaan on esimerkiksi epäkohteliasta hymyillä toisille: ne kun luulevat, että hymyilevällä menee paremmin kuin heillä ja pahoittavat mielensä.

Jännittävää kyllä, pidemmän oleskelun jälkeen aitovenäläinen mökötys tuntuu tarttuvan suomalaiseenkin turistiin. Jonottaessa hotellissa huoneitamme (se kesti) tarkkailin jo vanhusikään ehtinyttä (yli 75-vuotiaita) pariskuntaa, joka kirjoitteli postikortteja hotellin aulassa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Mummo: Pistetäänkö kortti vielä Keijolle ja Irmelille?
Pappa: Joo. Ne assuu Kempeleellä.
Mummo: Mikäs se niiden osoite olj?
Pappa: Pistä vuan Keijo ja Irmeli, Kempele. Kyllä se perille männöö. Männäänkö tämän jäläkeen syömään?
Mummo: Ei myö nyt vielä syömään männä.
Pappa: Mitä v...ua!?! (niin että aula raikaa) Voi helevetin helevetti!
Mummo: No männään sitten jos on noin näläkä!

Tässä vaiheessa pyrskähdin yllättyneeseen nauruun, jonka naamioin yskähdykseksi. Herttainen pariskunta suoraan Suomi-filmistä äityi kovin "moderniin" kirosanojen käyttöön. Sanotaan Siperian opettavan, ei ilmeisesti tarvitse kuitenkaan mennä Pietaria pidemmälle.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Hikipinko

Liityin kuukausi takaperin kuntoklubiin, ja sen näkee naamasta. Ei, en ole niin paljon hoikistunut, että kasvoni olisivat liiemmin kaventuneet, mutta kaksi asiaa on muuttunut.

1. Olen iloisempi. Minulla on parempi ryhti ja reippaampi olemus. Olen aina ollut kävelevä pää, kroppani kuljettaa minua vaihtelevalla menestyksellä seuraavaan paikkaan, mutta muuta merkitystä sillä ei ole minulle ollut. Olen käyttänyt huomattavia omaisuuksia pääni kehittämiseen: olen kouluttanut ja sivistänyt itseäni kalliisti ja monipuolisesti ja pääni osaa monia taitoja. Lisäksi pääni puleeraamiseen (hiukset ja naama) menee sille päälle sattuessani euro jos toinenkin.

Nyt on ollut hämmentävän riemastuttavaa huomata, että on minulla kroppakin, joka osaa monenlaisia asioita. Lisäksi sillä on jaksamisen rajat (huomasin tämän kun melkein pyörryin kolmannessa peräkkäisessä jumpassa), ja se saattaisi tarkoittaa, että minäkin jopa saatan olla samanlainen rajallinen ihminen kuin muutkin. Tätä en vielä ihan usko, mutta sekin ajatus tuntuu hyvältä.

2. Toinen asia on ilmiömäinen kykyni hikoilla. En ehdi edes kunnolla hengästyä, kun hiki valuu jo valtoimenaan. Enkä hikoile mitenkään huomaamattomasti kainaloista, vaan pääasiassa naamasta: kasvot ja kaula valuvat hikeä, vaikka ollaan vasta venyttelemässä. Jumppaohjaajat kehottavat ottamaan rennommin ja kyselevät vointia. Mutta ei: minä olen ihan ok, hikoilu on perheemme naisille ominainen piirre, joka on myös kovakuntoisella (ja kovasti siinä sivussa hikoilevalla) äidilläni.

Meillä on kuulemma nopea aineenvaihdunta ja hyvin kehittynyt kehon viilennysjärjestelmä. Siis positiivinen asia sinällään. Mutta miksi se tuntuu niin nololta? Tätä lukevat ystäväni tuskin (toivottavasti) toteavat minusta ensimmäisenä, että "Alitsa on se hieltä aina haiseva kummajainen". Luultavasti hikeni ei haise, mutta sitä riittää ja riittää aina vain.

Mutta joo, ehkä hikoilukynnykseni nousee kun hikoilen kunnolla jumpassa! Ei tarvitse sitten pisaroida vaikkapa kesäjuhlissa tai muissa sosiaalisissa menoissa, tiedä häntä

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Valkeus tuli - tai aineskin melkein

Olen jo niin tottunut siihen että olohuoneen ikkunastamme ei näy ulos eikä kukaan näe sisälle, että kävi melkein köpelösti. Loikoilin nimittäin eräänä aamuna reikäisessä yöpaidassani sohvalla aamukahvia hörppien, kun ikkunan takaa alkoi kuulua omituista rapinaa: rakennusmies siellä rapisteli parvekeremontin tähden laitettua ikkunan suojamuovia. Ponkaisin kahvi väärässä kurkussa kohti sälekaihtimia ja samalla hetkellä kun suojamuovi irtosi, sain suojattua häveliäisyyteni kaihtimilla.

Illalla uskalsin raottaa kaihtimia, josko sieltä näkyisi se ihana järvinäköala, joka oman kodon ostoonkin aikanaan vaikutti. Eikä mitä: ikkunasta on muovi pois, mutta parvekkeellapa on toinen muovi maiseman edessä. Eli ojasta allikkoon: meiltä ei edelleenkään näe ulos, mutta raksamiehet telineiltään näkevät kyllä meille. :(

Parveke näkyy sentään ja siitä tulee HIANO! Mutta toivon silti ettei sälekaihdinelämää jatku pitkään, muovi sentään päästi valoa sisään kasveille, nyt ovat ressukat todella helisemässä.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

KATSO BOTTOM eli "Ja kääntäjälle en ainakaan maksa!"

Lempituorejuustoni (tai oikeammin juustonkorvikkeeni) on tätä nykyä brittiläisen Tofutti-firman Creamy Smooth, makuvaihtoehtona mielellään Garlic & Herbs. Rupesinpa sitten aamusella lukemaan mitä kaikkea tuote mahtaa sisältää, sillä purkin kyljessä on jonkinmoista etäisesti suomen kieltä muistuttavaa sepustusta:

"Ainekset: vesi, kylmä painetaan öljy sekoitus (soijapapu, palmu hedelmien ja oliivi), maltodekstriini, soija-proteiinia, Tofu, ei meijeri maitohappo, orgaaninen sokeri, stabilointiaine (johanneksen papu, guar, Celulose, xanthan ja Karrageeni), valkosipulia, sipulia jauhe, ruohosipuli, persilja, emulgointiaine (kasviöljy mono- ja diglyseridit), suola. Jääkaapissa 3-60C tallentaa saa jäätyä. Parasta ennen: KATSO BOTTOM kasviperäiseen vaihtoehto smoreost (????, toim.huom.)"

Kas näin, ei se suomi ole lainkaan niin vaikeaa, äkkiäkös sitä kivan käännöksen googlettaa. Haluaisin kuitenkin tietää mitä mahtaakaan olla mystinen xanthan? Kuulostaa lähinnä kryptoniitilta. Supervoimia, kenties? Myös jääkaapin lämpötilaan britit suhtautuvat HYVIN liberaalisti! :D

perjantai 7. toukokuuta 2010

Serkun tytölle, rakkaudella

Elämä on ihmeellistä. Vietimme vapun ystävien luona ja poistuessamme yön pimeinä tunteina näimme Siipan kanssa kaksi todella tuhisevaa siiliä. Rakkautta (ja tuhinaa) oli todellakin ilmassa. Samana päivänä (näin kertoi ekstaattinen äitini seuraavana päivänä) oli aikapoikaveljeni päräyttänyt kihloihin tyttöystävänsä kanssa.

Seuraavana päivänä, 2.5., juhlimme me: Siipan kanssa kihlautumisesta tuli tuolloin kuluneeksi 12 vuotta. Siippa vei minut syömään ruokaa, joka oli kihlautumispaikkakuntamme nimistä. Wieninleikettä, karjapaistia...? Ei, vaan hampurilaista, sormuksessa nääs lukee 2.5.1998, Hampuri. :D Vei sentään ihan ruokapaikkaan eikä Heselle.

3.5. äiti soitti taas. Tällä kertaa erilaisella asialla. Serkkuni tytär, joka oli kärsinyt pitkään kroonisesta sairaudesta, nukkui pois TODELLA pitkään taisteltuaan. Ikää neitokaiselle oli IRC-Gallerian mukaan kertynyt 18,55 vuotta.

En muista tyttöä nuorena naisena, joka hän kuollessaan oli, vaan pikkuisena linnunluisena pellavapäänä, joka tykkäsi ottaa mökkilaiturillamme vauhtia hypätessään pommilla veteen. Samalla laiturilla hän mielellään onki isänsä, minun serkkuni, kanssa. En pitänyt yhteyttä, mutta tapaus todella kosketti. Mikä pointti on elää ja kuolla kun kaiken olisi vielä pitänyt olla edessäpäin?

Informaatioalan ammattilaisena googletin nopeasti serkun tytön kuvia, blogeja ja muita vastaavia mitä tiesin löytyvän. Ja löysin IRC-Gallerian kuvista tumman, aivan enoni vaimon näköisen kaunottaren, joka oli ottanut itsestään lukuisia teinipissisposeerauksia huulet mutrussa. Pakosti hymyilytti, olen tullut vanhaksi, koskapa nuorisokulttuuri vaikuttaa niin omituiselta nykyään. Lisäksi olen kovasti sitä mieltä, että 10-15 vuotta itseäni nuoremmat neitokaiset ja nuorukaiset ovat jotain todella erilaista: he uskaltavat sanoa mielipiteensä ja odottavat, että heidät otetaan huomioon. He ovat rohkeita ja ulospäinsuuntautuneita tavalla, jollaista en olisi voinut omalle kohdalleni voinut tuossa iässä kuvitella hurjimmissa unelmissanikaan. Ehkä maailmasta todella tulee hiljalleen parempi paikka, sillä näitä nuoria ei ole kasvatettu kyykyttämällä, kuten meitä aikaisempia sukupolvia.

Serkun tyttöni oli tällainen rohkea nuori nainen. Ahdistuksen alhosta minut nosti hänen lausuntonsa oppilaitosasuntolansa valvojista, jonka hän oli rustannut blogiinsa: "!V**UN ASUNTOLAN OHJAAJAT V**TU!!!!!1!!!! Haistakaa p**ka !". Ihan sydäntä lämmitti nähdä moista suoruutta. Tämä nuori neito sai eläessään aikaan jotain mitä minä vielä harjoittelen (ja yritän uskaltaa): hän sanoi oman mielipiteensä eikä se ollut aina KYLLÄ.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Kissa tykkää koirista

Selkäkipuisen aamuni pelasti aamutelkkarissa haastateltu Koirapakolaiset ry:n puheenjohtaja Elisa Kissa. :)

Oli vaan pakko päästä mainitsemaan se täällä, hymyilytti koko matkan töihin.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Kas näin notkuu selkä...

Juoksinpa eilen aamutuimaan paikallisbussia kiinni. Juoksutyylini on tuohon aikaan päivästä (vasta herättyä) lievästi sanottuna rento: vain jalat tekevät työtä ja ylävartalo keikkuu mukana notkoselkä mukavasti huojahdellen. Ei näin! Puolessavälissä juoksua tunsin selässäni terävää kipua, mutta eihän sitä juoksua voinut lopettaa kun muuten olisin myöhästynyt bussista.

Päivä jatkui kipujen kourissa: yrittäessäni varoa ristiselkääni, koko ranka jäykistyi kipeäksi. Ja kipulääkkeitähän ei tietenkään voi ottaa mukaan...Jouduin lähtemään töistä kesken pois. Kotona tankkasin itseeni kipulääkettä auttavassa määrin ja oikaisin itseni nukkumaan liian pehmeään sänkyyn. Ei näinkään!

Tänä aamuna en meinannut päästä ylös! Lääkkeet tehoavat todella hitaasti ja joku on korvannut selkäni suoralla ja täysin taipumattomalla puulevyllä. Ja minä olen viimein oppinut läksyni: minä tarvitsen kunnon korsetin! Lihaskorsetin, siis. Selkä ja vatsa tarvitsee jumpata vahvemmaksi, ryhti suoremmaksi. Muuten selkäongelmani tulevat pahenemaan iän myötä ja minusta tulee todella kärttyinen ja käppyräinen mummo.

Elikkäs nyt, ystävät, hyviä vatsa- ja selkäliikkeitä, kiitos!

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Taidokas ja kehuttu!

Nyt menee hyvin! Minulla on onneksi paljon kummallisia ja taitavia kavereita, jotka opettavat minulle uusia asioita. Viikonloppuna opin pelaamaan Bang!-korttipeliä ja tekemään Euran muinaispuvun alusmekon. Tunnen olevani taitojeni huipulla ja kovin kukkea muutenkin, sillä...

...Hehku lahjoitti minulle (joulu-pääsiäis-lisää_tähän_lempipyhäsi)kaktuksen ja mustanmerenruusun pikkuisia taimia. Nyt minulla on siis jo varsin vankka kokoelma vanhoja perinteikkäitä huonekasveja. Omistan (edellisten lisäksi): posliinikukan, huonekuusen, kiinanruusun, värinokkosen, nukkatyräkin, enkelinsiiven, viuhkapalmun, kultaköynnöksen, nukkumatin, liuska-aralian, peikonlehden, paavalinkukan sekä muutamia omituisuuksia, joiden nimeä en joko tiedä tai osaa kirjoittaa. Lisäksi ikkunallani kasvaa kasa taimia: tomaattia, paprikaa, maissia, mansikkaa, pikkuinen sitruunanpoikanen ja orvokkia. Palsamia vielä jännään mahtaako alkaa kasvamaan ja basilikaa yritän vuosi toisensa jälkeen ja onnistun aina tappamaan taimet muutamassa viikossa. Ongelmana on akuutti tilanpuute: minulla on vain neljä ikkunaa, joista kaksi osoittaa metsäiseen itään (=moni kasvi ei niillä ikkunoilla viihdy). Lisäksi käynnissä oleva parveke- ja julkisivuremontti peittänee pian ainakin muutamat ikkunat alleen. Ystävä! Pyydä minulta siis taimia ja pistokkaita, nyt niitä on jaossa.

Akvaarioni monniskanta monipuolistui eilen kun ostin kolme täplämonnista (corydoras paleatus) kuparimonnisten (corydoras aeneus) kavereiksi. Ihan hyvin tuntuivat kotiutuvan, elossa olivat kun viimeksi tarkastin. Yritän vastaisuudessa hoitaa levätankkiani hieman aktiivisemmin. Ja joo, myös akvaariokasvien pistokkaissa löytyy!

Juu, ja sitten niitä kehuja! Paitsi että olen monitaitoinen, olen myös huippumuodikas! Olen saanut kehuja pukeutumisestani kummallisen paljon viime aikoina. Jos siis haluatte kehuja vaatteistanne aina ja kaikkialla, tilatkaa vaatteenne täältä: Gudrun Sjöden. Viimeksi kehuja antoi kotilähiön Valintatalossa tuulinpuvun housuihin ja tuulitakkiin (housut ja takki eivät matsanneet keskenään) pukeutunut ehta Lähiöläinen kulahtaneesta talvitakistani, joka kirjaimellisesti hajoaa päälleni. Eilen ohitin kotipysäkillä toisen Lähiöläisen, joka huudahti: "Olettepa te upean värikäs!" Noh, minulla oli kyllä päällä fuksianpunainen hame, viininpunaiset sukkahousut ja turkoosit kumpparit, joihin huomio kuulemma kiinnittyi. Saan hurjan paljon vastaavia kehuja juurikin vaatetuksestani tai yleisestä olemuksestani (samaisessa lähikaupassa Juoppo kerran tokaisi: "Olette reipas!").

Sen sijaan kukaan ei kehu ulkomuotoani muuten tyyliin: "kylläpä on kauniit sääret!" tai "oletpas nätti pimu!". Se varmaan johtuu pulskasta ulkomuodostani, en minä mikään Kuuma Kissa olekaan. Monesti myös kehujat tuntuvat kovin hämmästyneiltä: kas, kun punkerokin voi olla värikäs ja pirteä! :D

torstai 25. maaliskuuta 2010

Alitsan aamu

Olen kaavoihin kangistuvaa sorttia: tykkään rutiineista ja niiden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kun asiat tekee tietyssä järjestyksessä ja tiettyyn aikaan, ne tulevat tehdyksi ihan automaatiolla. Aamutoimet ovat yksi tämmöinen rutiini, jonka kaavamaisuuteen havahduin tänä aamuna. Minun arkiaamuni menevät miltei poikkeuksetta näin:

***

1. Herätyskello soi, olen hetkessä hereillä ja pirteä, Siippa ei. Siispä herätellään hänetkin.

2. Aamupesun jälkeen seuraa aamupalan valmistusta ja Siipan mahdollista jatkoherättelyä. Aamupalaksi syön kaksi viipaletta leipää, päällä juustoa, kipollisen jukurttia ja kupillisen pikakahvia maidolla. Miltei poikkeuksetta saan alas vain puoli kuppia kahvia, se kun on oikeasti pahaa, en ymmärrä miksi juon sitä. Rutiini mikä rutiini. Aamupala nautitaan aamutelkkarin ääressä.

3. Vaatteet päälle. En minä kotona nakuna kirmaa tätä ennenkään vaan sinisessä samettisessa aamutakissani. Vaatteiden valintaan ei mene pitkään, sillä tippaleipäaivoisena olen illalla nukkumaan mennessäni automaattisesti miettinyt mitä vaatteita laitan päälleni. Joskus erittäin harvoin iskee "minulla_ei_ole_mitään_päällepantavaa"-syndrooma.

4. Hiusten kampaus (pikainen kietaisu poninhännälle) ja meikki naamaan. Tänään päätin totaalisesti rikkoa rutiinit ja vedin peruspohjustuksen lisäksi silmiin ripsiväriä ja huuliin punaa.

5. Lopputoimenpiteet. Ennen töihin lähtöä seuraa vielä kalojen laskenta/ruokinta. Laskenta siksi, että joskus harvoin joku kaloista on saattanut kuolla kupsahtaa tai totaalisesti kadota akvaariosta (eli kuolla huomaamatta niin että kalakamut ovat luullet häntä lopulta ruoaksi). Lisäksi albiinomonnisemme Tao, mitä ilmeisimmin monien sukulaisliittojen pöhkö lopputulos, aiheuttaa usein harmia. Tao tykkää nukkua aina ja kaikkialla, viimeksi kyljellään. Olin jo haavilla häntä pois ottamassa, mutta koskapa hän siitä tokeni ja ruokakin maistui, päättelin ettei se ihan vielä kuollut ollutkaan...

Kalojen lisäksi ihailen hetken ikkunapuutarhaani ja muistutan, että kukat pitää illalla muistaa kastella. Nyt ei ehdi, sillä...

6. ... on kiire. Aina. Ja täysin oman pääni sisällä. Minulla on liukuva työaika, voin tehdä työni milloin vain, kunhan työtunnit tulee tehtyä sisään. Mutta aina kun vedän takkia niskaan ja etsin avaimiani, kiireen tunne ottaa minussa vallan. Tästä aamurutiinista en yhtään tykkää, siitä toivon oppivani pois.

***

Tuossa siis aamuni. Muutenkin tykkään kun asiat hoituvat suunnitelmallisesti ja ajallaan. Olen kuulemma ihan synnynnäisesti semmoinen. Valittelin joskus opiskeluaikoina lääkärille unettomuuttani ja hän sitten kysyi nukkumistottumuksiani. Ja minä valitin, että unta on vaikea saada milloin vain missä vain, vaan tarvitsen rutiineja enemmän kuin muut. Tämän totesi lääkäri perinnölliseksi, yksilöiden sisäinen kello on toisilla enemmän joustava, toisilla taas tikittää aina ajallaan. Perimää on vaikea muuttaa, vaikka myöhemmin opin olemaan hieman aiempaa joustavampi.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Pää-ähky

Liityin Hyötykasviyhdistykseen ja viime viikolla postiluukusta tipahti ihana starttipaketti: siemenluettelo, jäsenmaksulasku(noh, ei niin ihana) ja muutama kappale yhdistyksen Pähkylä-lehteä. Viimeksimainittu on kerrassaan lutuinen paketti kirjoittajien tarinoita omista viljelykokemuksistaan (nyt tiedän esim. miten kessusta saadaan tupakkia aikaiseksi, en tosin tee tuolla tiedolla mitään..) ja yleisiä neuvoja ekologisen hyötykasviviljelyn saralta. Valitettavasti lehdestä löytyy myös listaa yhdistyksen myymistä tuotteista. Oli pakko heti tilata tomaattilannoitetta, vermikuliittia ja juurrutushormonia.

Lehdessä on myös ristikko, nimeltään Pää-ähky. Siitäpä nimi tähänkin postaukseen: niin paljon uutta ja ihmeellistä tulee vastaan lähinnä töissä, että pää ei oikein pysy perässä. Pää on kovin raskas ja väsynyt. Ideat tuntuvat hävinneen ja olen kovin aloitekyvytön. Kavereita en ole nähnyt naismuistiin oikein kunnolla. Perinteistä kaamosväsyilyä tämä ei ole, sillä se on menneen talven lumia (jos se lumikin olisi mennyt, niin olisi ihan jees): herään aikaisin eikä mieli tee enää marras-tammikuiseen tapaan päiväunille joka käänteessä.

Olenko siirtynyt suoraan kaamosmasennuksesta kevätväsymykseen? Mikä on, kun tuntuu ettei ole pääkopassa ihan kaikki muumit laaksossa (kiitos, Hehku, hienosta kielikuvasta!)? Kukkaikkunalla sentään on säpinää: pienet maissintaimet tunkevat terhakkaina mullasta ja ensimmäiset paprikantaimet ovat ennättäneet 4-senttisiksi. Huonekasvit ovat heränneet kasvuun ja tuntuvat vaativan koko ajan vettä.

Vinkkejä, toverit! Mikä piristäisi?

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Tahtoo uuden lelun!

Minulla on jo kotihyllyssäni paraatipaikalla muotinukke, joka on puettu NASA:n astronautiksi. Siippa toi sen minulle ameriikkalaisesta ilmailumuseosta ja kertoi hankkivansa "something for my girl". Noh, tästä sitten keskustelukumppani kysymään, että kuinkas vanha tyttö Siipalla on. Noh, kolmenkympin paremmalla puolellahan minä...

Nyt pitäisi saada uusi lelu, sillä nyt se on tapahtunut: Geek Barbie on ilmestynyt. Lelufirma Mattel kysyi suurelta yleisöltä mitä he haluaisivat ammatiksi Barbielle ja vastaus oli ilmiselvästi nörtti! Tässä BBC:n uutisten pohdintaa siitä miten hyvin nörttiys ja naisellisuus sopivat yhteen pakettiin: Barbie's new geeky look.

Tätä on odotettu! Kultaisella 1980-luvulla Barbiella oli monenmonta ammattia: hän oli lääkäri, astronautti, liikenainen, yleisurheilija (ensimmäinen muotinukkeni, puettuna Ruotsin väreihin :D)... 1990-luvusta alkaen olen säännöllisin väliajoin puistellut päätäni leluhyllyjen kohdalla, sillä siellä ei ole tytöntylleröille (ja miksei pojanpalleroillekin) tarjolla mitään kovin rakentavaa, vain malleja, prinsessoja ja pissiksiä. Naisasianainen minussa näkee tämän kovin huolestuttavana.

Mutta oi tätä auvoa! Ystävä, jos luet tämän osta minulle Nörtti-Barbi. Paremman puutteessa minulle kelpaa myös pusero, jossa on kuviona binäärikoodia, kuten Barbiellakin!

maanantai 8. helmikuuta 2010

Pissikset bussissa

Tämä sattumus tapahtui jo parisen viikkoa sitten, mutta Siipan toivomuksesta (lue:vaatimuksesta) tämä juttu tulee tännekin. Sain todistaa erikoista sananvaihtoa kahden pissiksen (p1 ja p2) välillä. Olivat ilmeisesti matkalla työvuoroon opiskelijoiden suosimaan työpaikkaan, joka sijaitsee nykyisen kotoni lähellä. Ikää neitokaisilla oli ehkä juuri ja juuri 18, meikki oli viimeisen päälle kunnossa ja vaatteet taattua H&M-laatua. Seuraava keskustelu tulee lukea mukavalla missi-ässällä, sillen kivasti sihauttaen.

"p1: Mulla on uus läppäri, mut en oikeen osaa käyttää sitä.
p2: Mun piti kans vaihtaa kone, ja mullon vähän sama ongelma. Siihen jäi se Windows vähän vahingossa, kun ei ne myy sitä ilman mitään käyttistä. Pitää vaihtaa se Linuxiin heti kun kerkee, niin tulee jotain järkee siihenki.
p1: Siis mikä se Linux oikeen on? Kun kaikki puhuu siitä ja mä en vaan tajua...
p2: Siis etkö sää tiä! Se on sen suomalaisen Linus Thorvaldsin kehittämä käyttis. Tai siis ei se sitä yksin oo kehittäny, kun oikeesti se on semmonen vapaa ohjelmisto.
p1: Siis vapaa? Ei maksa mitään?
p2: No joo, siis vapaa silleesti, että ei maksa ja sitten silleesti, että sitä voi kaikki kehittää miten itte haluu. Voit koska tahansa käydä netistä päivittämässä uudemman käyttiksen. Niitä on vaikka minkä nimisiä, on Ubuntuu, Red Hatia jne.
p1: Mut mistä ne yritykset sitten saa mitään rahaa, jos se ei maksa mitään?
p2: Ei se oo keneltäkään paljo massii pois, jos yksityiset käyttäjät hakee ohjelmansa netistä ilmaseks. Se on ennemminkin semmoinen räätälöity paketti, jota ne myy vaikka firmoille. Siitä ne ne rahat saa.
p1: Tota pitää kokeilla joskus. Mä en kyllä oikeesti osaa tehdä mitään koneilla. Paitsi oon kerran imuroinut koneen.
p2: Se on ihan helppoo, siitä vaan kokeilee. Mun mielestä kouluissa ja muissa julkisissa paikoissa pitäis kans olla paljon enemmän just näitä vapaita käyttiksiä käytössä, kun ne säästäis niin pitkän pennin, kun ei tarviis maksaa Windowsille pakollisia lisenssimaksuja koko ajan!"

Näin meilläpäin. Pissiksetkin on nörttejä! :D

torstai 4. helmikuuta 2010

Pääsiäisfiilis!

Kevään tulon huomaa siitä, että ilma alkaa tuoksua minun nenääni erilaiselle. Se tapahtui tänään. Samalla talitiaiset suorastaan karjuivat puista ja olo on ollut jotenkin aurinkoinen (hyvä niin, sillä oikea Aurinko ei juurikaan tänään ole näyttäytynyt pilviverhon takaa). Tätä kutsun ns. pääsiäisfiilikseksi.

En ole uskonnollinen, eikä sitä ollut lapsuudenperheenikään. Siispä pääsiäisen "todellinen" merkitys lienee jäänyt minulle hämäräksi, sillä aina ajattelin sen tarkoittavan "talvesta poispääsemistä". Siihen kuuluvat oleellisena osana suklaa ja vihreä rairuoho. Sen kunniaksi ostin tänään suklaata ja hienon huonekasvin uuden työhuoneeni koristukseksi. Minulla ei ole hajuakaan siitä milloin pääsiäinen tänä vuonna oikeasti on, minulle sitä ovat juurikin tällaiset leppoisat kevättä lupailevat päivät.

Pienenä minulla oli monta sanaa, joista en oikeasti tiennyt mitä ne tarkoittavat. Pääsiäisen ohella pähkäilin kovasti mitä mahtaakaan tarkoittaa "verilöyly", joka esiintyi usein uutisissa kuvaamassa Irakin ja Iranin välistä sotaa. Muistan miettineeni, että eikö olisi helpompiakin tapoja tappaa muita ihmisiä kuin viedä niitä saunaan ja hakata liian pitkään vastalla (länsisuomalaiset voivat korvata edellisen sanan vihdalla). Monet painajaiset näki Pikku-Alitsa aiheen johdosta.

Huh, nyt jouduin ihan hakoteille pääsiäispäivän vietostani... Oliko muilla tämmöisiä omintakeisia sananselityksiä kun olitte pieniä (tai vähän isompiakin)?

torstai 28. tammikuuta 2010

Tanssii smurffien kanssa...



Yllä arvoisa kriitikkoraati työssään: täten ilmoitettakoon, että Siippa ja Alitsa ovat nähneet Avatarin. Tuomio tulee tässä:

Se oli hämmästyttävän kliseisen sykähdyttävä. Olihan se 3D-kokemus tosi hieno, mutta ei niin hieno, että herkkävatsaisella allekirjoittaneella olisi ottanut liikaa vatsanpohjasta. 3D-lasit ovat (kuten kuvasta näkyy) erittäin pätevännäköiset ja hienot ja kaikkiaan elokuva oli oikein viihdyttävä kokemus.

Elokuva oli pitkä, mutta ei tuntunut niin pitkältä kuin yhtä pitkä Titanic: tässä suhteessa James Cameron on mennyt eteenpäin. Mutta: elokuva oli ihan järkyttävän kliseinen ja olisin odottanut edes kerran vähän yllättyväni juonenkäänteen johdosta.

Tänä aamuna herätessä en tuntenut, että maailma on jotenkin ruma ja väritön, toisin sanoen en kärsi Amerikoissakin raportoidusta Avatar-masennuksesta. Toisaalta, aika vaikeaa on olla ahdistunut kun ikkunasta avautuu upea talvinen metsä. Avatar-masennuksen oireisiin kuuluu toisaalta pettymys ihmiskuntaa (ja sen tyhmää valloitusasennetta) kohtaan. Tästä vinkkelistä katsottuna olen ilmeisesti ollut Avatar-masentunut pienen ikäni. Tiedä häntää.

Summa summarum. Kyllä minä Avatarista voittopuolisesti tykkäsin ja olihan se nähtävä. Ja onhan se niin, että ne kolmemetriset Na'vit ovat kovin kauniin värisiä... :D

tiistai 19. tammikuuta 2010

Enemmän rakastettavaa?

Olen pyöreä tyttö. Olen aina ollut aika isoluinen ja nyt kolmenkympin paremmalla puolella olen muotoutunut varsin muumimammamaiseksi. On minussa aimo annos Muumimammaa muutenkin: haluan pitää lähimmäisenikin hyvin tyytyväisinä ja täysimahaisina.

Tänä uutena vuotena tein poikkeuksen: en aloittanutkaan sitä jokavuotista dieettiä. Lupasin jotain muuta (lue edellinen blokahdus). Lisäksi lupasin, että EN aloita dieettiä/suurta elämäntaparemonttia/maailmanparannusta yms. yms. Ja olo on melkoisen helpottunut. Keskimääräisesti laskien uudenvuodenlupaukset on nyt jo rikottu ja elämä näyttäytyy näin tammikuussa joulukuun Visa-laskuineen kaikkein raadollisimman puolensa. Minulla ei ole uudenvuodenlupauksia rikottavana, joten olo on ihan ok.

Mutta joo, takaisin asiaan. Olen pyöreä, SO WHAT?!? En muista koskaan esimerkiksi saaneeni pakkeja a) ihmissuhteissa tai b) työelämässä pyöreyteni tähden. Minä olen terve, koska en minä niin pyöreä ole, että siitä olisi haittaa. Vaatekaupoissa on vähemmän valinnan varaa joo, mutta hyviä perusvaatteita löytyy aina. On siis ihan turhaa tuijottaa vaakaa, vaan keskittyä rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin kulloinkin on, lihavana, laihana, ihannepainoisena.

Itsensä rakastaminen ei ole itsensä laiminlyömistä ja elämistä kuin pellossa. Sen todistavat ihanat tytöt Mimmi ja Peppi, jotka bongasin uusimmasta Me Naiset-lehdestä. Heidän ihana bloginsa löytyy täältä: More to love.

Oikein mukava olo tulee, kun lukee pulleille tehtyä, ei mitään trendipelleä, muotiblogia! :)

torstai 14. tammikuuta 2010

Ahdistava uudenvuodenlupaus

Vuonna 2010 minä päätin, että ajattelen aina ensin itseäni ja sitten vasta muita. Se on pitkällä tähtäimellä ainoa tapa pysyä terveiden kirjoissa (noin niinkuin suunnilleen). Pyrin siis siihen, että ennenkuin sanon vaistonvaraisesti "kyllä" vähän joka pyyntöön, kysyn ensin itseltäni.

Helppoa, eikö totta? Tapahtui seuraavaa: mietin osallistumistani johonkin velvollisuuteen (en enää muista mihin) ja muistissani oli vielä kirkkaana vasta tekemäni lupaus. Istahdin siis kaikessa rauhassa sohvan nurkkaan, hengitin syvään ja kysyin itseltäni: "Alitsa, haluatko hoitaa tämän velvollisuuden X?" Ja sain vastaukseksi vain syvää hiljaisuutta. En ole tottunut siihen, että kysyn itseltäni asioita. En kerta kaikkiaan osannut vastata!

Aloin tarkkailemaan itseäni. Alkoi seuraavanlainen, vähemmän säkenöivä, dialogi:

Minä (Kysyjä): Mitä haluan syödä tänään?
Minä (Vastaaja): -
K: Lukisinko kirjaa vai katsoisinko telkkaria?
V: -
K: Pidänkö henkilöstä X vaiko enkö pidä?
V: -
K: No sano nyt s....na jotain!!!
V: Olenko vihainen itselleni?

Olen siis havahtunut karuun tosiasiaan: minulla ei ole harmainta aavistusta siitä kuka olen ja mitä haluan! Masentaa, enkä edes ole nähnyt Avataria!

Auttakaa nyt, hyvät lukijat! Kuka minä olen?