perjantai 23. joulukuuta 2011

Pieni on poissa

Tuttavaperheelle tuli vuoden pimein päivä vuorokauden etuajassa, heidän pieni tyttärensä nukkui pois vajaat 3,5-vuotiaana 21.12. Vaikka tämä oli ollut odotettavissa tavalla tai toisella pikkuneidin koko elämän ajan se pysäyttää silti: kuolema on lopulta aina yllätys, suru ja järkytys.

Minä sain kunnian olla tämän pikkuihmisen ystävä. Olin ylpeydestä pullollaan, kun opin syöttämään häntä ja kun sain vienon hymynpoikasen (tai vaikka vain huvittuneen katseen) osakseni. Jokainen päivä oli ihme, vaikka neurologit eivät antaneet minkäänlaista toivoa mistään kehityksestä, lapsonen osoitti monen monta kertaa miten sitkeää tekoa on. Hän todella eli täysipainoisen ja kokonaisen elämän, vaikka maailmankaikkeus jakoi hänelle varsin heikot kortit.

Hän nautti säpinästä ympärillään ja erityisesti pyöreiden naisten pehmeistä syleistä. Lempitouhua oli myös jumppaaminen, vajaan vuoden ikäisen pikkuveljen touhujen seuraaminen ja tarhassa käynti. Syöminen (jonka ei pitänyt koskaan onnistuakaan) oli myös mukavaa, mieleeni jäävät ihanat vauvanmakkarat ja lapsenpyöreys, jotka saavutettiin olemalla ruoka-aikana kotona.

Opin valtavasti tältä ihmiseltä. Opin, että pienestäkin voi nauttia. Opin kiireettömyyttä, pysähtymisen ja ihmettelyn taidon. Opin, että jokainen päivä on lahja.

Opin myös jotain yhteiskunnasta. Se on varsin kova paikka. Aina vaatimassa normaaliutta, suorituksia, tuottavuutta. Siksi erityislapsen elämä on niin tärkeä: se opettaa meille kaikille ihmisyyttä - sitä että jokainen meistä on yhtä arvokas.

Hyvästi, rakas ystävä. Minä muistan sinut aina.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Nettipaasto

Elossa ollaan! Ja nyt jälleen myös verkossa. Tulipa vain vietettyä pakotettua nettipaastoa viikon verran: Siippa lähti matkoille ja viime tekoinaan laittoi verkon sekaisin. Ja meillä se verkon pystyttäminen ei ole ihan sitä, että buutataan mokkula... Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt surffailen ihan onnessani lukemassa ihmisten blogipäivityksiä ja semmoinenkin asia kuin verkkopankki on aikamoinen ihme!

Huolestuttaa miten riippuvainen olenkaan verkossa. Olo on samantyyppinen kuin jos olisi ilman silmälaseja: kun ei näe mitään, ei oikein kuule eikä ymmärräkään. Samalla tavalla verkottomuus passivoi ja hämmentää. En oikein saanut tehtyä mitään, kun en voinut tarkistaa asioita netistä. Nyt olen paitsi verkossa, myös enemmän kiinni maailmassa. Hyvin jännää.

Mutta nyt olen taas palannut! Alitsa-täti on takaisin linjoilla!

torstai 24. marraskuuta 2011

Saanko esitellä, ikäneito Österström!

Viime aikoina ei ole mennyt mitenkään älyttömän lujaa. Väsyttää niin maan perusteellisesti ja työpaikkakin lipsahti alta. Onkin aika tehdä jotain ihan muuta ja aloittaa uuden historiallisen aikakauden harrastus. Lauantain tulen viettämään Suomenlinnassa, Wiaporin joulubaalissa. Soitamme vanhanmusiikinyhtye Muskotin kanssa tanssimusiikkia, tanssiaiset kun ovat ainakin noin periaatteessa kyseessä. Samalla olen tullut puolivahingossa perehtyneeksi 1700-luvun elämään täällä kaukana Suomessa, tarvitsen nimittäin historiallisen persoonan jona esittäytyä muille tanssiaisvieraille.

Eli: 1000-1600-luvuilla minut tunnetaan toki edelleen Alitsa Ainovaisena. 1700-luvulla olen (ikä)neito Österström, Haapaniemen kadettikoulun tallimestarin tytär, joka yrittää epätoivoisesti päästä naimisiin. Olen kuitenkin jo melkein viidenneljättä ikäinen ja aika hitsin epätoivoinen. Lisäksi viidenkolmatta-vuotias pikkusisareni on kovin harmistunut, hän kun ei tanssiaisiin pääse, ennenkuin minä olen turvallisesti avioliiton satamassa. Olen toki melko hyvätaustainen, köyhtyneen aateliston jälkikasvua, mutta vaikka Papá kuinka on asettanut minut nuorten kadettien tielle, he haikailevat suurempia saaliita, kartanonneitejä Joroisista.

Tässä tarinassa on totta toinen puoli. Haapaniemen kadettikoulu sijaitsi sopivana ajankohtana kotipaikkakunnallani Rantasalmella. Olen monena kesänä ollut kotipaikkakuntani kulttuuritoimen palveluksessa, joskus väsännyt museonäyttelyä, joskus pitänyt hautausmaakierroksia (kuten monilla pienillä paikkakunnilla, on Rantasalmenkin kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin paikka itsestäänselvästi kirkkomaa). Hautakivissä vilisee sotilas- ja aatelissukuja (mm. muutama sukupolvi Ehrnrootheja). Totta on myös se, että naapurikunta Joroinen hyötyi kadettikoulusta Rantasalmea enemmän, sillä ylempi upseeristo rakensi kotinsa sinne, mm. Järvikylän kartanon, jonka moni tuntee nykyään ihan muista yhteyksistä. Ei olisikaan ollut mitään järkeä rakentaa isoa kartanoa ihan rajan pintaan, venäläiset kun hyökkäsivät asemistaan Savonlinnasta Ruotsi-Suomen puolelle säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tarinan toinen puoli onkin sitten täysin fiktiivinen. Österström on paitsi käännös nimestäni, myös mainio raittiustesti. En voisi kuvitella voivani juoda kovinkaan paljoa ilman että kyseisen nimen lausumistapa muuttuisi. Ei enää siis boolia ikäneidolle siinä vaiheessa kun ei oma nimi enää luonnistu. :D

Minulla on myös hieno kelta-punainen asukokonaisuus, jota takuuvarmasti esittelen täällä(kin) mahdollisimman pian. Mukavaa kuitenkin, että juuri tähän hetkeen on tarjolla jotakin muuta, kuin viimeisten työpäivien (4 kappaletta) viimeisten työtuntien laskemista.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Lukeva mehiläiskuningatar hullussa pakastimessa

Oli rauhallinen viikonloppu ja sen kunniaksi luin neljä kirjaa! Ja tässäpä niistä juttua:

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar eksyy gorgien karattua vahingossa kirjastoautoon? Kuningattaren täytyy tietenkin lainata velvollisuudentuntoisesti kirja, ettei kirjastovirkailija pitäisi kokoelmaansa puutteellisena. Lukuvelvollisuudesta muodostuu hyvin nopeasti hallitsijantyötä haittaava pakkomielle. 


Kirjana ei mikään kummoinen, mutta kuitenkin kiva pikku tarina siitä miten lukeminen muuttaa ihmistä - joskus jopa varsin radikaalilla tavalla.

Kouluarvosana 4-10: 8

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalon uusin käsittelee sekä yleismaailmaallisia että henkilökohtaisia tragedioita, jotka molemmat koskettavat mehiläistenkasvattaja Orvoa. Mehiläiset alkavat salaperäisesti kadota ja Orvo löytää asialle varsin sinisalomaisen selityksen. Lisäksi raastaa suhde suurtilalliseen naudankasvattaja-isään ja ekoterroristi-poikaan.


Kirja on ihan loistava - ja ihan kamala. Oikeasti, olemme ihan pulassa jos vuoden 2006 salaperäisten mehiläiskuolemien sarja toistuu laajemmassa mittakaavassa. Silloin ei ole ongelmana vain hunajan saannin loppuminen, jota joku sivuhenkilö kirjassa jäi suremaan. Hyvin tärkeä ja herättelevä kirja siitä miten huonosti olemmekaan luontoa kohdelleet!

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Surullinen tarina ydinperheestä, jossa on ulkoisesti kaikki hyvin. Isä on hurskas pappi, äiti sopeutuvainen vaimo, tytär kiltti ja kunnollinen suorittaja ja poika...noh, poika on hullu. Mieleltään sairas, joka rikkoo toistuvasti perheen idyllistä kuvaa itsestään. Kirjassa tytär pohtii yhden iltapäivän aikana elämäänsä kahvilassa istuen ja miettien (perhe)historiaa, joka on tähän hetkeen tuonut. Oliko kaikki niin ongelmatonta, kenen olikaan syy ja miksi.


Perheen tarina kosketti, koskapa tulen itse samanlaisesta perhepaletista, johon kuuluvat isä, äiti, tytär ja poika. Vaikka yhteneväisyydet loppuvat siihen, on Hirvonen tunnistanut perheen sisäisestä roolijaosta jotain joka herättää heti tuttuuden tunteen. Noinkin olisi siis voinut näillä perhekorteilla käydä.


Kirja on läpeensä psykologista pohdintaa, joten toiminnan ystäville sitä ei oikein voi suositella. Minä tietysti tykkäsin älyttömästi.

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Helsingin Sanomien kolumnistina toiminut Silfverberg otti kolumninsa uuteen käsittelyyn ja laajensi niiden aiheita tätä esseeteosta varten. Erilaiset kirjailijaa koskettavat asiat kuten luonnonsuojelu, feminismi ja ateismi saavat osansa erittäin ansiokasta pohdintaa. 


Silfverberg on hyvin rohkea kirjoittaja ja tekee älykkäitä ja perusteltuja analyysejä hyvinkin aroista aiheista. Hän on hyvin älykäs nainen - ja sellaisena saa helposti vihamiehiä. Luin nopeasti ja päätäni nyökytellen. Itse en vain koskaan uskaltaisi kirjoittaa yhtä rohkeasti.

Kouluarvosana 4-10: 9

torstai 10. marraskuuta 2011

Nalli napsahti...

...omalle kohdalle. Pomo ilmoitti että häneltä vietiin meikäläisen palkkarahat pois vuoden alusta ja vuoden 2012 aloitan siis työttömien kirjoissa. Jännää miten ihminen kaikesta selviytyy ja jännää miten olenkin tässä kahden päivän aikana käynyt läppi melkomoisen tunteiden vuoristoradan. Hyvin jännää!

Aivan ensiksi (tiistaina) iski shokki. Pomon ilmoitellessa kovasti pahoitellen asiaansa en oikein ollut uskoa asiaa todeksi. En koko päivänä tuntenut oikein mitään ja huolestuin itsestäni: eikö minua ollenkaan hetkauta töitteni loppuminen?!?

Hätäilin turhaan, sillä hätä iski keskiviikkona. Kaikki oli pielessä. Olin vihainen itselleni, että olinkin mennyt valmistumaan alalle, jolle työllistyy kourallinen ihmisiä ja eikä minulla näin ollen ole minkäänlaista pätevyyttä ja uskottavuutta nyky-yhteiskunnassa. Koin olevani läpikotaisin turha ja tarpeeton ihminen, valmista vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeelle. Pinna oli lyhyt, itku herkässä. Illan vietin itkien ja itsesäälissä rypien.

Aamulla heräsin uuteen päivään ja tihrustelin ulos ikkunasta itkemisen turvottamien nakkisilmien raoista. Ja toden totta, paistaa se aurinko tähänkin risukasaan! Minulle on tarjottu elintärkeää taukoa: laskeskelin jo alkusyksyllä, että jos joudun työttömäksi, minun kannattaa opiskella viittä vaille roikkuva kanditutkinto pois, siihen menee alle puoli vuotta. Jotenkin alkushokissa se vain unohtui.

Minulla ei ole mitään hätää, minä olen tarpeellisen ammattialan harvinainen edustaja, minua tarvitaan vielä. :)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Vapinaa ja sikiöseulontoja

Siis en ole raskaana enkä juuri vapisekaan. Olen vain taas lukenut muutaman kirjan, tällä kertaa sattumoisin lääketiedeteemalla.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - hermojeni tarina


Amerikannorjalainen kirjailija törmää ongelmaan puhuessaan isävainaansa muistotilaisuudessa: yhtäkkiä hän saa käsittämättömän vapinakohtauksen. Häntä ei jännitä, sureta, ahdista, mutta jostain syystä hänen kehonsa reagoi täysin päästä erillään voimakkaalla vapinalla. Tästä alkaa selvitystyö, jonka Hustvedt tekee hyvin perusteellisesti. 


Kirja käy läpi aivojen rakenteen ja erilaiset teoriat ihmisen syvimmästä olemuksesta, tietoisuudesta ja suurin piirtein kaikesta. Paikoin kirja on erittäin kiehtovaa luettavaa ja ainakin yleistietoa voimakkaasti lisäävää. Mutta siis oikeesti: jos vapisuttaa, niin sitten vapisuttaa! Jos johonkin ei löydy vastausta, niin ei sitten. 


Kirja on luetteloitu neurologian hyllyluokkaan, se on siis tieteellisen tekstin sekaista omaelämäkertaa. Kotimainen vastine tämäntyyppiselle kirjallisuudelle olisi Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen, joka kertoo hänen lapsitoiveistaan ja odotusajastaan. On myös olemassa kaunokirjallinen asiasana, joka kuvaa asiaa hyvin: itsetilitys. Hustvedt on rohkea kirjoittaessaan näinkin paljon itseään esille.


En ole lukenut kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa, enkä ihan äkkiä luekaan. Kirjasta piirtyy pakkomielteisen, näsäviisaan ja pedantin naisen muotokuva, johon minun on mahdoton samaistua, vaikka itseanalyysi ja -tilitys ovat lempiasioitani tässä maailmassa. Kirjailija pyrkii älyllistämään kaiken ja hänen maailmansa liikkuu kovin syvästi hänen oman napansa (tai tässä tapauksessa hänen päänsä) ympärillä. Tykkäsin ja samalla en tykännyt yhtään.

Kouluarvosana 4-10: 8

Janne Ora: Tähtien suojatti

Vähän vanhempi pariskunta toivoo lasta ja sattumoisin raskautuminen kestää todella pitkään. Kun sitten saadaan positiivinen raskaustulos, saadaan myös negatiivinen tulos sikiön terveydentilasta: tulevalla lapsella on varmuudella geneettinen häiriö. Mikä siis neuvoksi?


Oran kirjan päähenkilö on ihmisoikeusasioihin erikoistuneen miestoimittajan, jonka mieli myllertyy voimakkaasti kun asiat tulevat vähän liian lähelle omaa elämää. Onko hän lopulta valmis uhrautumaan viattoman (mutta vammaisen) elämän edestä vaiko olisiko abortti parempi vaihtoehto. Odottava pariskunta ei löydä yhteistä säveltä koko odotusaikana ja sattumoisin lähipiiri vilisee henkilöitä, jotka ovat perehtyneet sikiöseulontoihin ja suoranaiseen rodunjalostukseen.


Teos on tärkeä, jälleen kerran koin oppivani asiasta paljon uutta. Ehdotonta plussaa on myös se, että "oikeaa" vastausta ei ole annettu, sikiöseulonnat kun harvoin herättävät puolueetonta keskustelua. Mutta muuten kirja on uskomattoman epäuskottava sepustus henkilögalleriaansa myöten. Samaten kirjasta puuttui tietynlainen rytmi, joka olisi vienyt sitä eteenpäin. Kirjan loppuun saatuani tajusin, että siinähän oli ihan juonikin, mutta se ei vain kantanut oikein minnekään. 


Kouluarvosana 4-10: 7

maanantai 31. lokakuuta 2011

Kampaaja karkaa Turkuun!

Kävinpä toissaviikolla Ekokampaajalla, nimittäin täällä. Otin energialeikkauksen mikä tarkoittaa intialaista päähierontaa ja hiusten "hieman hippiä" leikkaustapaa. Oli tosi vänkää, kun kampaaja työnsä lopetettuaan tarkasti vielä (liikuttelemalla käsiään pääni ympärillä), että onko leikkaus energeettisesti varmasti oikein. Mutta päänahan ja niskan rasitukset kaikkosivat ja tuli hyvä mieli.

Tänään kuulin, että kampaaja (ja samalla kampaamo) muuttaa Turkuun! Täytyy löytää äkkiä uusi kampaamo, ehkäpä tämä. Tosin usein en haiveniani leikkauta, sillä kasvatan (taas) pitkää tukkaa, kun (taas) menin sen lyhyeksi leikkauttamaan. Mutta ehkä ekokampaamojen opeilla saan pitkät kauniit ja PAKSUT hiukset enkä enää semmoista huonokuntoista hiirenhäntää kuin yleensä.

Kampaaja tenttasi minulta hiustenhoidostani. Pesen hiukseni joka toinen päivä, mutta kerran viikossa olisi kuitenkin hyvä pesuväli. Lisäksi olen kantanut huonoa omaatuntoa hoitoaineettomuudestani, mutta tätä laiskuuttani kampaaja kehui kovasti. Kemialliset värit kuluttavat, mutta hennaa voi surutta laittaa hiuksiin vaikka joka päivä. Viime lauantaina saunassa verhouduin kauttaaltaan hoitosaveen, sillä hiuksien pesuväliä voi sillä lailla kuulemma pidentää. Ja toden totta: hiukset ovat ehkä hieman hiekkaisen oloiset (savi huuhdottiin pois vain vedellä, ei shampoolla), mutta rasvattomat. Tämä johtuu saven mineraaleista, jotka supistavat ihohuokosia ja imevät talia itseensä hiuksia säästäen.

Huomaan, että ekokampaajien ideologia sopii laiskaan kauneudenhoitorutiiniini kuin nenä päähän: en jaksa tehdä paljoa mitään, enkä jaksa maksaa aineksista paljoa mitään. Ja hiukseni ovat ehkä aina olleet samaa mieltä: olen aiemmin (yli)hoitanut ne ohuiksi, kun ne vain olisi pitänyt jättää rauhaan.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Scifiä ja taas yksi dekkari

Olen ollut aikamoinen mökkihöperö-Mörkö viime aikoina, joten ei minulla ole mitään sen kummempaa kerrottavaa kuin että olen mietiskellut omaa elämääni ja elämää yleensä. Lisäksi olen syönyt, nukkunut ja käynyt töissä ja LUKENUT. Ihan hurjasti. En viitsi tänne blogiinkaan arvostella kuin vain ne kirjat, jotka edes jonkin verran hetkauttavat, suuri osa jää arvostelematta, kun luen niitä vain paremman puutteessa. Tässä kuitenkin pari teosta, jotka ylittävät arvostelukynnyksen:


Alastair Reynolds: Aurinkojen huone


Reynolds tunnetaan parhaiten Ilmestysten Avaruus-saagastaan, mutta jostain syystä pidän enemmän hänen yksittäisistä teoksistaan. Aurinkojen huoneen tapauksessa en tosin ole ihan varma, mahtaako tämä kirja sijoittua kuitenkin samaan universumiin saagan kanssa, mutta se on joka tapauksessa täysin itsenäinen yksittäinen osansa.


Avaruusympäristöstään huolimatta kyseessä on oikeastaan melko klassinen "Suljetun huoneen" dekkari tyyliä "murhaaja löytyy tästä joukosta, mutta kuka se on?". Tosin hurjan hyvä sellainen. Dekkareista ei oikein voi paljoa sanoa spoilaamatta, joten se siitä.


Toisekseen teoksessa huimaa aikajana, jolla henkilöt liikkuvat. Ihmiskunta on ohittanut kuoleman ongelman ja henkilöhahmot ovat vaivatta eläneet kuusi miljoonaa vuotta. Ajatuskin pyörryttää: mitä ihmettä minä keksisin tekemiseksi niin pitkäksi ajaksi? Tämä huimia tulevaisuudenkuvia maalaileva teos onkin omiaan irrottamaan arjesta ja katsomaan omia ongelmiaan "vähän" (jos muutamista miljoonista vuosista voi niin sanoa...:D) pidemmästä perspektiivistä.


Kouluarvosana 4-10: 9


Camilla Läckberg: Saarnaaja


Suljetun huoneen teema jatkuu uusimmassa ruotsalaisdekkarilöydössäni, mutta aika hitsin paljon tutummassa ympäristössä. Ruotsalaisissa rikosromaaneissa on viehättävintä asioiden samanaikainen tuttuus ja vieraus: henkilöhahmot käyvät suomenlaivalla alkoholiostoksilla ja viettävät juhannusta varsin tutuin (ja kostein) menoin. Toisaalta he tanssivat juhannussalon ympärillä ja miehetkin tykkäävät keskustella jotenkin epäilyttävän paljon.


Näistä aineksista on tämäkin tutunvieras ja hyvin viihdyttävä teos rakennettu. Kuka murhasi? Kenet loppujen lopuksi edes murhattiin? Jännä, hyvin jännä! Luin tosiaan Läckbergiä ensimmäistä kertaa ja luen lisääkin. Ei mikään huipputeos, mutta oiva dekkari.


Kouluarvosana 4-10: 8,5

tiistai 25. lokakuuta 2011

Uusi ulkoasu - syy migreeniin?

Laitoinpa tänne blogiin tämmöisen päheän Maapallon. Mutta nyt särkee päätä ja valkoinen näyttää kovin kirkkaalta. Johtuukohan se tästä uudesta ulkoasusta?

Ei hätää, kilautetaan kavereille! Sanokaas kaikki migreeniset lukijani, särkeekö teitä päähän tää blogi vaiko onko mulla muuten vaan pää kipee?

Isaac Newton vähän eri näkökulmasta

Tänä vuonna olen lukenut Rebecca Stottilta jo yhden teoksen, Korallivarkaan, ja tykkäsin siitä jonkin verran. Nyt arvostelussa on hänen käännös hänen uudemmasta teoksestaan.

Rebecca Stott: Veden muisti

Kirjailija liikkuu vuosituhannen alun ja 1660-luvun Cambridgessa. Päähenkilönä on kirjailijatar Lydia, jonka työtehtävänä on hämäpäperäisissä olosuhteissa kuolleen historiantutkijan Isaac Newtonia käsittelevän kesken jääneen teoksen haamukirjoittaminen. Yllättäen sekä Newtonin että Lydian ajan Cambridgessa tapahtuu salaperäisiä asioita samalla tavalla: ihmisiä kuolee samoilla tavoilla samoina päivämäärinä vuosisatojen päässä toisistaan.


Teos alkaa upeasti: Stott onnistuu nopeasti kuvailemaan 1600-luvun maailman kiehtovalla tavalla ja herättää halun lukea asiasta lisää. Tämä oli myös Korallivarkaan suurin hyve, kyky herättää kiinnostus käsiteltävään aiheeseen. Jokin kuitenkin kirjan rytmityksessä mättää: kun outoja asioita alkaa tapahtua, kerrontaan pitäisi tulla vähän vauhtia. Tätä ei tapahdu, vaan tunnelmien maalailu jatkuu läpi koko kirjan ja muuttuu lopulta tylsäksi. Sama kävi Korallivarkaassa, mutta pidin Veden muistista kuitenkin edellistä teosta enemmän: juoni ei ole yhtä ennalta-arvattava ja kliseinen eli kirjailija on selvästi kehittynyt (Korallivaras oli hänen esikoisteoksensa). 


Kirjailija kiinnostaa minua siis edelleen, vaikka ei tälläkään teoksella saavuttanut ihan kymppiä, vaikka potentiaalia on. Jos seuraavia kirjoja käännetään, luen. Isaac Newtonista sen sijaan kiinnostuin kovastikin, täytynee lainata jokin tietokirja aiheesta.

Kouluarvosana 4-10: 9

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Alvtegenia tuutin täydeltä

Joskus iskee ihan armoton dekkarinhimo. Oma suosikkini ovat pohjoismaiset dekkaristit, ruotsalaiset varsinkin. Karin Alvtegenia en ollut aiemmin lukenut, joten nappasin kirjaston hyllystä hänen romaaninsa  "Häpeä". Kirja muistutti varsin vähän perinteistä dekkaria, oli pikemminkin ns. psykologinen romaani. No sehän sopii meikäläiselle enemmän kuin hyvin, joten seuraavalla kirjastoreissulla lähti vielä kaksi kirjaa lisää mukaan. Luin ne putkeen ja arvostelen lukujärjestyksessä.

Karin Alvtegen: Häpeä


Tarina kahdesta näennäisen erilaisesta naisesta, sairaalloisen ylipainoisesta Maj-Brittistä ja lääkäri Monikasta. Kirjassa heidän tarinansa lomittuvat omituisella ja hieman keinotekoisellakin tavalla toisiinsa, mutta tärkeintä onkin huomata miten samanlaisia nämä naiset ovat. Kumpaakin ajaa elämässä yksi motiivi, tunne riittämättömyydestä ja syvä häpeä. Kirja käsittelee nerokkaasti kahta vastakkaista tapaa käsitellä asiaa: totaalista luovuttamista ja masennusta ja ylisuorittamista ja ylivastuullisuutta. Tykkäsin kuin hullu puurosta, kirja oli suorastaan terapeuttinen!

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Karin Alvtegen: Varjo


Tässä tarinassa päähenkilönä on nobelin voittanut kirjailija Axel Ragnerfeldt ja hänen perheensä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, menestyneen julkisivun taakse kätkeytyy salaisuuksia ja kun tuntuu, että on jo päässyt kaiken pohjalle, löytyy vain uusia entistä karmaisevampia salaisuuksia. 


Perheen tarina on kuin sipuli, uusia itkettävän kamalia kerroksia löytyy koko ajan lisää. Tämä kirja menee jo selkeämmin dekkarin puolelle, mutta mikään salapoliisitarina ei sekään ole, vaan psykologista jännitystä. Tykkäsin melkein yhtä paljon kuin Häpeästä.

Kouluarvosana 4-10: 9

Karin Alvtegen: Petos


Tarina seuraa Evan ja Henrikin avioliiton romahtamista. Henrik on uskoton ja Eva päättää antaa samalla mitalla takaisin. Kirja on masentavaa luettavaa siitä kuinka pahasti asiat voivatkaan mennä solmuun kun ei puhuta suoraan vaan pyritään salaamaan liikaa jopa omalta puolisolta. Lisäksi kirjassa on mielestäni voimakas feministinen sanoma: nainen on edelleen hirmuisen usein miehen mielivallan uhri. Masentavaa luettavaa, tykkäsin, vaikkakin vastahakoisesti. Ahdistava olo jäi kirjan luettua, en suosittele pimeän syksyn ajanvietteeksi.

Kouluarvosana 4-10: 9

tiistai 18. lokakuuta 2011

Tää täti on nyt myös ROUVA

Sainpa kauniin kunniakirjan Drachenwaldin nykyiseltä kuningasparilta, Liefiltä ja Morriganilta. Ja näin siinä seisoo:


"It shall be known unto all that We Lief and Morrigan rightful king and queen of Drachenwald do honor one Alitsa Ainovainen who has given greatly and unstintingly of her skills and energies in her years of service to our beloved kingdom. Thus we bestow upon her the right to bear those arms she deems most appropriate. Entered into the record this XXIVth day of September AS XIVI with our hand and seal


Lief, rex  Morrigan, regina"

Ja tämähän tarkoittaa sitä, että tästä edespäin nimeni eteen voi liittää kunnianimityksen Rouva (jos keskiaikanimeni olisi esim. englantilainen olisin Lady). Siis vähänkö päheetä! Minut jopa ehkä tunnetaan seurassa!

Minulla on nimittäin omituinen pääongelma (siis niitähän on useita, mutta tässä taas yksi klassinen esimerkki): minä en meinaa millään uskoa, että kukaan muistaisi minut. Kun menen vaikkapa keskiaikatapahtumiin, kiertelen esittäytymässä ihmisille, joihin olen jo joskus aiemmin tutustunut. Ihan vain siksi, että minusta tuntuu, että olen jotenkin "hajuton, väritön ja mauton", se henkilö josta kaikki periaatteessa pitävät, mutta kenelle kukaan ei muista puhua. Minulla ei ole mitään todistusaineistoa tämän oletukseni paikkaansapitävyydestä, minulla on oikeastaan päinvastaisia esimerkkejä ihmisistä, jotka ajattelevat minua jopa silloin kun en ole läsnä.

Ja olen aloittanut ankaran salapoliisintyön. Kukahan minulle mahtoi anoa tätä titteliä? Minulla on omat epäilykseni, vaikkakin useimmat jututtamani "epäillyt" ovat kieltäneet oman osallisuutensa ilostuttamiseeni. :)

perjantai 2. syyskuuta 2011

Lepo!

Nyt on levon aika. Olen elokuun aikana saanut aikaiseksi vaikka mitä, välillä hammastakin purren. Nyt ei tarvitse enää pinnistellä kun voi ihan rauhassa lepäillä.

Huomenna on lauantai ja ensimmäinen vapaapäivä kokonaiseen kuukauteen. Hemmottelen itseäni luomuhiusvärillä sekä kivoilla testereillä, jotka luomukosmetiikkaedustaja minulle lykkäsi.

Sunnuntaina soitan vielä viimeisen keikkani Muskotin riveissä, tämän jälkeen muut jatkavat ilman minua. Olen oppinut hyväksymään sen, että ihan kaikkeen kivaan ei aika ja energia riitä. Jatkossa keskityn kuuntelemaan heidän musiikkiaan suurella nautinnolla.

Haaveilen myös, että tulevan vuoden aikana matkustaisin useammin keskiaikatapahtumiin, ihan vain olla öllöttämään ja nauttimaan tunnelmasta. Saa nähdä onnistuuko tahdin hidastaminen minulta. Oudolta tämä ainakin tuntuu jo nyt, kun takanani on peräti 3 (!!!) vapaailtaa!



keskiviikko 17. elokuuta 2011

Huimaa!

Nyt ei kuulkaas mene kovin hyvin. Jo noin kaksi viikkoa olen saanut eriasteisia huimauskohtauksia. Kaikki alkoi, kun kaadoin Siipalle rauhallisena sunnuntaiaamuna kahvia enkä huomannut kallistuvani yhdessä kahvipannun kanssa. Koko päivän oli sitten pää ihan sekaisin ja tasapainoaisti ei oikein tuntunut pysyvän tekemisteni perässä.

Joitakin päiviä saattaa mennä, että ei huimaa ollenkaan tai huimaa ihan vähän. Joka tapauksessa olo on kovin epävarma ja etova, minä kun saan ihan vain oleskelemisesta matkapahoinvointia! Mikä minua vaivaa? Mitä voin tehdä itseni hyväksi?

Google auttaa ja olenkin tässä nopsaan itsediagnosoinut kaksi mahdollista syytä huimaukselleni. Voipi olla kyse hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta tai uudesta ja jännittävästä migreenin oireesta.

Näistä vaihtoehdoista kallistun (huimausta tuntien, hehheh) ehkä enemmän migreenin puoleen: päätä on särkenyt rankasti koko kesän, stressiä on enemmän kuin laki sallii ja muitakin oireita on: olen muun muassa kova sekoittamaan sanoja (kärsin mm. asuntohuimauksesta) ja olen alkanut änkyttämään (lievästi mutta itseäni ärsyttävästi).

Tämä kuukausi tulee elämässäni menemään vähän miten sattuu, mutta pian se on ohi. Tästä eteenpäin minun on vihdoinkin tunnustettava itselleni se karu tosiasia, että minäkin olen vain tavallinen uupuva ihminen. Minun ei tule vaatia ja odottaa enempää itseltäni kuin muilta, koska en jaksa tehdä kaikkea - en jaksa vastata kaikkeen "kyllä". Pelkään jo etukäteen mitä seurauksia tästä tulee sosiaaliselle elämälleni: luultavasti kanssaihmisiäni tulee jonkin verran harmittamaan, että minusta tulee "hankala" ja "yhteistyökyvytön", sillä tulen (toivottavasti, terveyteni tähden) sanomaan aika lailla "Ei!!!" erilaisille nakeille.

Pahoittelen jo etukäteen, jos nämä "eit" tulevat vähän turhan ponnekkaasti ja paikoin jalkaa polkien. Mutta uskokaa minua, se käy niin kovasti luonnolleni, että muuhun en ehkä kykene. Hiljalleen kun uusi sana alkaa maistua suussani luontevammalta, saatan sanoa sitten tyynen rauhallisesti "Kiitos, mutta ei kiitos tällä kertaa!".

Mahtaako minulla olla kavereita vaikka en tee enää samalla lailla palveluksia? Tai jaksa uusia harrastuksia - tai vanhojakaan? Jos olen illan kotona yksin, moikkaako kukaan enää kadulla? Että olenko vähän rauhallisemman elämänvaiheen tarpeessa? NO OLEN!

perjantai 12. elokuuta 2011

Tekijän oikeus

Viime aikoina olen kovasti pohtinut mistä tulevatkaan ihmiset, joita yleisesti kutsutaan besserwissereiksi. Näille henkilöille on erityisen yleistä suurin piirtein kaiken mahdollisen tietäminen ja he tietävät miten asiat "oikeasti" pitäisi tehdä. Mutta oletteko panneet merkille toista asiaa näissä henkilöissä? He nimittäin harvoin ovat tekemässä mitään, heidät tavoittaa useimmiten neuvomasta muiden työtä. Mikä estää besserwissereitä toimimasta? Voisiko se olla ylenpalttinen itsekritiikki? Vaiko ehkä mukavuudenhaluinen laiskanpulskeus?

Yksi asia on varma: nämä ihmiset eivät ole kuulleet aktokratiasta (engl. actocracy). Eipä ole moni muukaan, minä opin termin Siipalta. Ilmeisesti termi on nostamassa päätään hakkeripiireissä, joissa arvostetaan esimerkiksi vapaita ohjelmistoja, joissa saa itse muokata lähdekoodia ja aika lähelle tämä liippaa myös DIY(Do It Yourself)-kulttuuria. Eli se, joka tekee, päättää miten (ja mitä) tekee!

Innostuin kovasti ajatuksesta ja haastankin kaikki  mukaan ajatusleikkiin. Ajatelkaa maailma, jossa tekijä on asiantuntija. Ei turhanpäiväistä nillitystä (toisten) huonosti tehdystä työstä, ei enää toisen työn (aiheetonta) arvostelua. Jokainen saa tehdä vapaasti sitä "omaa juttuaan" ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kenenkään ei tarvitsisi päteä muiden kustannuksella vaan ihan omalla kustannuksellaan. Kaikki tekevät, kaikki osaavat!

Tekeminen on aliarvostettua, delegointi, palaveeraus, konsultointi ja muut (kauniisti sanottuna) "immateriaaliset" asiat taasen jonkinmoisen epäjumalan asemassa. Puhumattakaan siitä miten onnelliseksi aktiivinen toimijuus ihmisen tekee. Oman käden ja hengen tuotteet ovat hyvin arvokkaita itselle: minä tein tämän ja olen tästä ylpeä! Ei ole väliä näkivätkö muut miten paljon tein, minä tiedän sen itse.

Toimikaa, siis, ja olkaa onnellisia! :)




keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Lentomuurahaisten aikaan

Eilen bussissa tyttö valitti puhelimessa kovaan ääneen, että Särkänniemi oli ollut täynnä "kamalia lentäviä muurahaisia", jotka olivat ihan "järkyttävän isoja". Minäkin näin muutaman, jotka olivat eksyneet pääkirjasto Metson portaille. Omat ajatukseni olisivat ehkä myös olleet täynnä puistatusta ellen olisi lukenut muutamaa kirjaa:

Werber, Bernard: Muurahaiset & Muurahaisten kapina


Arvostelen tämän kirjaparin poikkeuksellisesti kuin se olisi yksi nide, sillä jatko-osa jatkaa saumattomasti siitä mihin Muurahaiset loppuu. Kirjoittamisen tasokin pysyy samana, mikä on varsin harvinaista: luultavasti kirjat on kirjoitettu aika lailla peräkkäin niin että ne on vain kustannustoimittaja pätkäissyt kahteen osaan. Tästä johtuen "Muurahaiset" toimii loistavasti yksittäänkin luettuna (jos vain malttaa lopettaa lukematta enempää), mutta "Muurahaisten kapina" ei.


Romaanit ovat piristävä poikkeus englanninkielisen käännösspefin jälkeen, sillä niiden alkukieli on ranska ja tapahtumapaikkana ranskalainen kaupunki ja sen lähimetsä. Ne ovat piristävä sekoitus faktaa ja fiktiota, joissa ei oikein koskaan tiedä milloin kirjailija kertoo mielenkiintoisia tieteellisiä faktoja ja milloin pistää täysin omiaan. Romaanien suuren kertomuksen muodostavat Vieraan älykkyyden kohtaaminen ja kaiken ylösalaisin kääntäminen. Jos meitä ihmisiä katselisi vähän eri vinkkelistä, emme loppujen lopuksi taida olla älykkäitä ollenkaan.

Romaanit lupaavat suuria oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, joten en kertoile niistä yhtään enempää. Paitsi ehkä sen, että minä tosiaan olin todella romanttisissa ajatuksissa lentomuurahaiset nähtyäni. Siinähän lentelevät mahdollisesti useamman pesän muodostaman punamuurahaisyhdyskunnan prinssit ja prinsessat häälennollaan. :)

Kouluarvona 4-10: 9,5.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Työtehokkuus...

...Mitä se on?

Aivot eivät ehkä huomanneet, mutta loma meni jo. Olo on kuin tällä kissalla:

Kitty is a very BAD mystic

Mistähän sitä saisi edes vähän lisää energiaa? Ideoita?

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Loma tuli, loma meni...

Pitkästä aikaa kirjoittelen taas, sillä oli liian kiire lomailla. Lomalla en tehnyt kerrassaan mitään maininnan arvoista: en käynyt mielenkiintoisissa paikoissa, en tavannut ketään erityisen ihmeellistä. Ystäväni todennäköisesti miettivät minne ihmeeseen katosin koko kesäkuuksi.

Vastaus: sängynpohjalle. Minä nukuin! Joka yö 11 tuntia eikä tullut ollenkaan yliväsynyt olo. Päivisin en tehnyt juuri mitään, hyvä kun sain kukat kasteltua ja ruokaa syötyä. Ja nyt on olo kuin uudestisyntynyt! Töiden taas alettua energiaa riittää yhtäkkiä ihan kaikkeen: harrastuksiin (kävin tanssikeikalla, Turun keskiaikamarkkinoilla, musakeikkaa on tulossa, suunnittelin itselleni keskiaikavaakunan, olen lukenut varmaan 10 kirjaa hyvin lyhyessä ajassa jne...jne...)

Niin se vain on, että joskus pitää vain levätä. Aina ei jaksa tehdä edes niitä mukavia asioita. Ja vaikka loma on ohi, kesä ei ole: vielä on monta mukavaa asiaa tuloillaan. Veljenpojan ristiäiset, Finncon, muutamat häät, tanssi- ja soittokeikkoja mm. Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla. Kaikkea kivaa.

Ja kyllähän sitä töissäkin jaksaa, kun on hiljaisin aika vuodesta. Niin hiljaista, että ehtii löytää muutamia missattuja hittejä Youtubesta, kuten tämän:

Ultimate dog tease

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Tämä täti on nyt TÄTI

Täten ilmoitettakoon, että Alitsaisen ainainen kiusankappale, Isoveli, on viimein paljastanut mikä hänen pointtinsa elämässäni on aina ollut. Vaikkakin minulla on tätienergiaa, en ole vielä virallisesti voinut kantaa tätä titteliä (vaikka olen ns. reittä pitkin neljän nuoren miehen täti).

Eilen 24.5. siinä puolenpäivän kieppeillä maailmaan ilmaantui pikkumies, Isoveljen Poika, joka voi kutsua minua aikanaan miksi ikinä lystää. Te muut voitte sanoo mua Tädiksi!

tiistai 24. toukokuuta 2011

Psykedeeliset katukiveykset (eli uudet lasit)

Minulla on uudet silmälasit, maailma alkoikin jo näyttää kovin harmaalta ja jotenkin kaksiulotteiselta. Apu ongelmaan löytyi optikolta, joka huomasi hajataittoni muuttuneen hieman. Hajataitto on kuulemma verkkokalvon kallistelua eri suuntiin ja se on myös kovin altis muutoksille. Samalla minulle selvisi, että oikea silmäni on ns. johtava silmä, jota vasenkin tarvittaessa tottelee. Mutta se ei liity taas tähän...

Se sensijaan liittyy, että nyt kaikki on kovin kovin kirkasta ja kolmiulotteista. Ihan siinä määrin, että pyörryttää ja kuvottaa. Tunne muistuttaa etäisesti matkapahoinvointia ja voisinpa kuvitella, että tältä tuntuu myös niistä ihmisistä joille 3D-leffat eivät sovi. Kaikki on jotenkin epätodellisen todellista.

Kuvotuksen kestää, viimeksi laseja muutettaessa se meni ohi viikossa, mutta vähän noloa tämä on: joka paikassa tuijotan kaikkea kuin lehmä uutta porttia ja varon astumassa "liian jyrkille" katukiveyksille. Busseista pois nouseminen tuntuu olevan erityisen haasteellista. En ole mikään motoriikkanero yleensäkään, joten nyt vain täytyy tottua kompuroimaan tavallista enemmän vähän aikaa.

Tämmöistä minulle, mitäs muille?

torstai 5. toukokuuta 2011

Tietokirjat 2011, osa 1.

Ja arvostellaan nyt sitten tietokirjojakin, kun nyt kaunokirjallisuuden kanssa alkuun päästiin. Niitäkin minä luen fiktion ohella aikas paljon. Tässä alkuvuoden arviot:

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt - sodassa ja rakkaudessa

Hyvin jännittävä näkökulma hulluun 1900-lukuun eksentrisen ja köyhtyneen ylhäisöperheen tyttärien näkökulmasta. Mitfordin perheessä oli kuusi kaunista tytärtä, jotka linkittyivät aika tehokkaasti aikansa poliittisiin ja kulttuurisiin voimahahmoihin. Esimerkkeinä voisi mainita Hitlerin ystävättären Unity Mitfordin ja Englannin fasistijohtaja Oswald Mosleyn toisen vaimon Dianan (s. Mitford). Voi turvallisesti sanoa, että Mitfordin tyttäret aiheuttivat vanhemmilleen erityisen paljon harmaita hiuksia, sen verran jänniä heidän seikkailunsa olivat.

Suosittelen kirjaa - tosin sen luettuaan törmää Mitfordeihin ja heidän ystäviinsä ihan joka käänteessä, sen verran linkittyneitä tytöt olivat Englannin silmäätekeviin. Teos kertoo myös loistavasta englantilaisesta "eksentrisyydestä", jonka Monty Pyton ilmaisisi näin. Mitä on esimerkiksi miettinyt herra Waugh antaessaan pojalleen nimeksi "Evelyn". Kaiken lisäksi tämä Evelyn menee naimisiin samannimisen naisen kanssa. Ystävät eivät sitten voi muuta kuin kutsua pariskuntaa he-Evelyniksi ja she-Evelyniksi. Myös Vivian on ihan kelpo miehen nimi...(just joo).

Kouluarvosana 4-10: 9.

Anna Kortelainen: Levoton nainen - hysterian kulttuurihistoriaa

Nainen on pelottava olento, ainakin miesten mielestä. Naiseuteen liittyy kovin paljon mystiikkaa, jonka yksi osa-alue on hysterian luokittelu sairaudeksi. Hysteria -sana on johdettu kreikan kielen kohtua tarkoittavasta sanasta, sillä tottahan toki naisen ennustamattomat mielenliikkeet johtuvat kohdun liikkumisesta väärään paikkaan elimistössä. Tämä "fakta" havaittiin myöhemmin pätemättömäksi Ranskassa (mutta ei Englannissa), vaan nainen katsottiin "synnynnäisesti alttiiksi" teatraalisiin tunteenpurkauksiin ja hillittömään käytökseen.

Anna Kortelainen, taidehistorioitsija, on tehnyt perusteellisen selvitystyön asiasta, josta olisi melkein odottanut lääketieteellistä selvitystä. Kirja sijaitsee kirjastossa naistentautien osastolla ja syystä: näin ennen vanhaan ajateltiin naisesta, tämä on meidän kaikkien naisten yhteistä perintöä menneisyydestä. Meidät kaikki voidaan kevyin perustein leimata hysteerisiksi, jos puolustamme omia oikeuksiamme ja kiukustumme kokemistamme vääryyksistä.

Kirja on ihan loistava ja kaikessa uskomattomuudessaan myös aika pelottavaa luettavaa. Mutta ainakin keksin loistavan vastauksen siihen jos joku haukkuu minua hysteeriseksi: "Kiitos kohtuni terveyteen osoittamastanne mielenkiinnosta! Se voi kylläkin ihan hyvin." Ja samalla saa terveellisen varoituksen siitä, että toisia ei ihan äkkiä kannata leimata psykologisilla häiriöillä. Hysteerikko oli 1800-luvun muotisana, nykyisin se taitaa olla "narsisti".

Kouluarvosana 4-10: 9,5.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Huomenna Nekalan kirjastossa klo 16.30 törähtää

Tämä on mainos. Vanhan musiikin bändillämme on ihan ensimmäinen oikea keikka. Kunnioitamme soitannallamme Nekalan kirjaston 60-vuotista taivalta.

Tamperelaiset hoi! Huomenna klo 16.30 kun tulette Nekalan kirjastoon pääsette kuulemaan 20 minuutin verran todella hienoa soitantaa ja laulantaa. Tai ainakin todella innokkaasti esitettyä...:)

torstai 24. maaliskuuta 2011

Lukuvuosi 2011, osa 2.

Taas on luettu paljon sekä fiktiota että faktaa. Tässä kaunokirjalliset arvostelut viime ajoilta, tietokirjallisuudesta kirjoittelen myöhemmin lisää.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Finlandia-voittaja, vaikka en oikein tajua miksi (harvemmin kyllä tajuan). Kertomus varsin ärsyttävästi yksinäisestä naisihmisestä, jolla on taipumus pistää nokkansa muiden asioihin ja samalla sivuuttaa oman elämänsä ongelmat ja kipukohdat täysin. Teos on kylläkin varsin tarkkanäköinen, tämmöisiä naisia (ja aika paljon harvemmin miehiä) todella on olemassa. Lukiessa kuitenkin lähinnä v-käyrä nousee ja lopulta haluaisi vain ravistella päähenkilöä. Tämä on aika lailla toista kuin mitä olen muista arvosteluista lukenut: Hesarin mukaan teos on "suurenmoinen yksinäisen naisen selviytymistarina". Minä en todellakaan näe asiaa näin.

Huonohkosta aiheenvalinnasta ja kamalasta päähenkilöstä huolimatta olen koukussa: syynä on Rimmisen loistelias sanojen ja uudissanojen käyttö. Tämän kirjailijan tekstissä kieli todella laulaa. Ärsyttävyydestään huolimatta kirja piti lukea kahdella istumalla. Odotan aika paljon suurempia kirjailijan esikoiselta, Pussikaljaromaanilta, jota ilmeisesti parhaillaan filmatisoidaan.

Kouluarvosana 4-10: 8.

Dan Simmons: Hyperion

Hyperion-nimisellä planeetalla asustaa jokin outo olento, jota kutsutaan Lepinkäiseksi. Olento on saanut ympärilleen kokonaisen Lepinkäisen kultin, jonka pyhiinvaeltajat matkustavat Hyperioniin sen löytääkseen. Teoksessa yksi ryhmä pyhiinvaeltajia kertoo omilla äänillään syistään etsiä Lepinkäistä. Jokainen tarina tuo uuden ulottuvuuden Lepinkäisen olemukseen ja täydentää kokonaisuutta.

Siinäpä tiivistelmä melkein 600-sivuisesta järkäleestä, joka on saanut jatkokseen teokset Hyperionin tuho, Endymion ja Endymionin nousu. Hyperion on kertakaikkiaan mestariteos, mieletön lukuelämys, joka herättää halun ottaa lisää selvää kirjan moninaisesta maailmasta. Valitettavasti kirjailijan ote lipsahtaa täysin ihan Hyperionin loppumetreillä ja jatkaa tasaista laskuaan Hyperionin tuho- kirjassa. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olisi tarkoitettu yhdeksi kirjajärkäleeksi, mutta jälkimmäinen kirja tuntuu hukanneen kaiken sen kiehtovuuden mikä ensimmäisessä kirjassa oli niin huikaisevaa. En juuri koskaan sano tätä, mutta kerta se on ensimmäinenkin: ÄLÄ kerää koko sarjaa, lue vain Hyperion!

Kouluarvosana 4-10: 9,5.

Rebecca Stott: Korallivaras

Kovasti suosittu teos (ei saa kirjastosta lainaan kuin kahdeksi viikoksi pitkän jonotuksen päätteeksi), joka sijoittuu vuoden 1815 Pariisiin. Napoleon on juuri hävinnyt Waterloossa ja häntä ollaan kuljettamassa Saint Helenan saarelle. Samaan aikaan Pariisiin saapuu nuori anatomian opiskelija Skotlannista, joka tahtomattaan sekaantuu Pariisin alamaailman seikkailuihin. Luvassa romantiikka, mielenkiintoista luonnontieteen historiaa ja ihanaa vanhaa Pariisia. Ei mikään ihan älyttömän omaleimainen tai mukaansatempaava teos, mutta oikein kiva ja näpsäkkä ajankuvaus. Erityistä arvoa annan yleensä myös kaunokirjallisuudelle, joka saa minussa aikaan tiedontarpeen, jonka johdosta sitten luen jonkun tietokirjan. Tämän kirjan kylkiäiseksi lukaisin Anna Kortelaisen Levottoman naisen, joka on hysteriaa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta valottava teos. Hysteerikoista kuitenkin lisää joskus myöhemmin, 1800-luvun Pariisissa (kuitenkin yli puolta vuosisataa myöhemmin) siinäkin teoksessa liikutaan. Korallivarkaasta tykkäsin sen verran, että tekijän seuraava teos on varauksessa.

Kouluarvosana 4-10: 8.

Justina Robson: Selling out

Kyborgityttö Lila Black jatkaa huimia seikkailujaan Quantum Gravity- sarjan toisessa osassa. Ensimmäinen osanhan arvostelin jo aiemmin. Edelleen idea on sama: salaperäinen "Aikapommi" on räjäyttänyt oman maailmamme lisäksi auki muita seutuja, esimerkiksi keijujen ja haltioiden kotikonnut.

Sarjan tässä osassa Lila Black lähtee selvittämään romanttisen kiinnostuksen kohteensa, rokkihaltia Zalin aikaisempia vaiheita Demoniaan, paikkaan jossa demonit asustavat. Se onkin sitten jännä mesta se Demonia, demonit elävät hillittömästi ja hilpeästi ja kaikki on ylitpursuavaa ja yliampuvaa. Huomautettakoon, että tässä sarjassa demonit eivät ole missään mielessä "pahoja", vain ja ainoastaan kovia bilettäjiä.

Demoniaan tämä kirja hukkuu. Robson on erinomainen maisemien luoja ja demonia vain on semmoinen paikka, että kaikki aistit täyttävä maailma tuntuu täräyttävän kirjailijan itsensäkin pois juonen kultaiselta polulta. Kaikkea kuvailua on kirjassa liikaa ja juonen etenevyyttä aivan liian vähän. Olen kuitenkin hyvältä taholta vakuutettu, että tämä kirjan osa on vain valitettava pieni notkahdus kokonaisuudessaan loistavassa saagassa, jonka kolmatta osaa olen aloittamassa.

Kouluarvosana 1-10: 7.

Anu Silfverberg: Kung po

Reima on mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Hän tilaa aina kiinalaisessa Kung Po -aterian ja kaikki on mukavasti mallillaan: on työ ja nainen. Sitten elämän elementit menevät sekaisin ja Reima myös. Mitäs sitten jos elämä ei menekään niin kuin piti? Miten siitä selviää?

Vertailukohdaksi Reima saa väliinputoajanuori Maijun ja laittoman maahanmuuttajan Abdin. Ehkä omalle kohdalle ei olekaan sattunut sitä kaikkein kurjinta kohtaloa.

Pidän Silfverbergin kirjoittamista kolumneista Helsingin Sanomissa ja olen hänen kanssaan monessa asiassa samaa mieltä. Pidin myös tästä kirjasta, se oli hyvin soljuvasti kirjoitettu ja tavoitti monia asioita niinkuin olisi itse ne ilmaissut, jos osaisin kirjoittaa yhtä nasevasti.

Kouluarvosana 4-10: 9.


Vuoden kolmen kärki sai nyt kumppanikseen Hyperionin:

1. Burroughs: Maagista ajattelua (täysi kymppi)
2.Robson: Keeping it Real (9,5)
Atwood: Herran tarhurit (9,5)
Simmons: Hyperion (9,5)

Yksin olisi tylsä...

On mukavaa elää parisuhteessa. Ei se ongelmatonta ole kun aina pitää ajatella asioita kahden ihmisen kannalta, mutta kyllä se yksinolon voittaa. On olemassa asioita, joissa yksin olisi todella tylsää. Yksin olisi tylsä:

...sairastaa:

Syksyisen pitkän sairauslomani tiimoilta vastustuskykyni ei oikein pelitä nyt kevätflunssien saapuessa ja nyt on ollut vuorossa jo kevätflunssa numero 2. Olen onnistunut nappaamaan vieläpä niin potentteja pöpöjä, että vaihtelevalla itämisajalla myös Siippa on päässyt "nauttimaan" ensin nuhasta, nyt yskästä. Vuorovedolla olemme kantaneet kotiin ruokaa ja lääkkeitä sekä paijanneet toista tämän kipuillessa. Toista meistä on myös täytynyt varsin tiukkasanaisesti komentaa pois erinäisten teknisten vempainten kimpusta tai ainakin kantamaan läppärinsä sänkyyn...;)

Tuleeko teille muille mieleen mikä olisi erityisen tylsää yksin? Sinkuille luvattakoon, että joskus ihan varmasti tänne tulee myös "Yksin olisi kiva"- kirjoitus.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Tunnustuksia


Hehku antoi minulle oheisen tunnustuspalkinnon, kiitos ja kumarrus! :)

Tunnustuksen saajan kuuluu vastata viiteen kysymykseen ja antaa tunnustus eteenpäin viidelle.

1. Koska aloitit blogin?
Blogi on aloitettu 19.12.2008. Ihan itseltä huomaamatta on tullut blogattua yli kaksi vuotta! :)

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä se käsittelee?
Minä käsittelen blogissani itseäni kiinnostavia asioita ja ilmiöitä. Kovasti ryömin myös oman pääni sisällä ja pohdin omaa persoonaani ja sen ristiriitaisuuksia. Voin sanoa, että siinä on loputon suo...

3. Mikä seikka tekee blogistasi erilaisen muihin blogeihin nähden?
Olen aika harvinaisen kummallinen ihminen, kuten kaikki meistä. Vain minun blogini käsittelee juuri minua ja kiinnostuksen kohteitani.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Aloin lukea muiden kirjoittamia blogeja ja koin, että minullakin on jotain omalaatuista sanottavaa.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin olla räväkämpi, revitellä oikein kunnolla ilman liiallisia kohteliaisuussääntöjä. Tämä ei tule kuitenkaan ihan heti tapahtumaan, joten todetaan, että haluaisin tänne enemmän itse ottamiani kuvia. Nyt niitä on tasan nolla, sillä ei ole kunnon kameraa (kyllä Siippaseni, tämä on vihje juuri sinulle...:D).

Ja minulta palkinto lähtee eteenpäin seuraaville blogaajille (voi lähettää kaikkiaan viidelle):

More to love - ihanaa itsensä hyväksyntää
Kisun kirjablogi - kivoja kirjoja asiantuntevasti arvosteltuna
Hibernaatiopesäke - keskiaikaa käsillä tehden
One Year and Thousand Eggs - lupaava uusi keskiaikainen ruokablogi

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Lennot takana, museoelämä edessä!

Tänään 30-vuotiaan Avaruussukkula Discoveryn on määrä laskeutua viimeistä kertaa. Ei, Discovery ei halua tehdä "columbioita", vaan ihan eläkkeelle on alusveteraani jäämässä. Haikeaa on, vaikka sukkulat eivät sitten lopulta olleet kovin kätevä tapa matkustaa avaruuteen. Mutta ne ovat suuri ensirakkauteni - mitä nyt siis avaruustekniikkaan tulee. :)

Tästä uutisesta tuli kuitenkin hyvä mieli niin monella tasolla: Capt. Kirk wakes up shuttle crew.

Tänään iltaseitsemän tienoilla voi Discoveryn laskeutumista katsella Nasan sivujen kautta. Ei välttämättä ole kovin mielestä jännää, ei ole vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Mutta näkeepähän ainakin kuinka monta kahvimukillista lennonjohto kittaa!

Sukkuloita lähtee matkaan ehkä vielä kaksi, Endeavour ja Atlantis.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Hyvää PMS-naistenpäivää! :(

"Hyvää naistenpäivää!", virnuilee papparainen kaupungilla ja köpöttää avaamaan minulle ovea. Yritän virnuilla kuin hangonkeksi, vaikka a) ärsyttää koko naistenpäivä b) ärsyttää se virnuileva pappa ja sen ärsyttävä hitaus c) kaikki vain ÄRSYTTÄÄ.

Ei kuulosta minulta, paitsi tasan yhtenä päivänä kuukaudessa. Osa lukijoistani ymmärtäisi jo ilman otsikkoakin, että nyt osui Alitsa-tädin kohdalle oikein kunnon naistenpäivä: PMS eli premenstruaalisyndroomahan se siellä. Vaikka eipä tässä oikein ole valittamista: yhtenä päivänä kuukaudessa herään ärsyyntyneenä ja mieleni tekee järjettömästi suklaata. Muulloin olen melko hyväntuulinen (ja suklaanhimokin on suurta muttei sentään järjetöntä). Mutta Netti kertoo minulle, että on olemassa naisia, joilla on ihan kamalia oireita: särkyä, turvotusta, masennusta yms. yms. jopa kaksi viikkoa kuukaudesta.

Netti kertoo myös, että PMS-oireilun perimmäistä syytä ei oikein kunnolla tiedetä, mutta paikoin se voi olla verrattavissa jopa huumevieroitusoireisiin kehon hormonitasapainon vaihdellessa jyrkästi. Ei ole hauskaa tämä! :(

Sikäli siis on aika tympeää, että moisesta kurimuksesta lasketaan aika roisia leikkiä. En arvosta yhtään, jos naisen kiukku ohitetaan tympeästi "Onko se aika kuusta, heh heh?"-kuittauksella. Naiset sentään tietävät milloin joutuvat omituisiin tunnetiloihin, monesti jopa kellon (ja ainakin kalenterin) tarkkuudella. Miksi siis naiset ovat se "tunteenomainen" ja "epälooginen" sukupuoli? Miesten hormonitoiminnasta ei tiedetä juuri mitään, eikä se ainakaan ole yhtä säännöllistä kuin naisilla. Miehethän ne vasta voivatkin joutua kaikenmoisten viettiensä valtaan. Silloin kuuluu sanoa "pojat ovat poikia" ja palata taas takaisin naisten kotkotuksiin. Mutta tämän uskallan oman sukukuntani puolesta sanoa, että naiset tuntevat oman kehonsa ja sen ominaisuudet todella hyvin ja se on meille suuri etu!

Minkälaista etua itse koen saavani tästä kehontuntemuksesta? Noh, esimerkiksi aamulla kävellessäni bussipyssäkille linnut karjuivat infernaalisesti ja aurinkokin törkeästi paistoi. Minua alkoi siinä kävellessä jo suuresti huvittaa jotenkin päälleliimatun oloinen huonotuulisuuteni ja olin hetkessä paremmalla mielellä. Samalla päätin, että tänään käytän malttia ja harkintakykyä tavallista enemmän, sillä olen kovin sähäkällä tuulella. Tieto siitä mistä on kyse todella auttaa ymmärtämään, että se että joku ojentaa sinulle kaupungilla naistenpäivän johdosta kukkasta ei ole vain sadistista ilkeilyä! :D

Nautitaan siis naiseudesta, siskot. Niistä vähän huonommistakin päivistä, perkele!

perjantai 25. helmikuuta 2011

Perjantain pohdintoja

Joinakin päivinä sitä herää jotenkin enemmän skarpilla tuulella, on jollakin tavalla enemmän auki ulkomaailmaan ja oikein pysähtyy ihmettelemään maailman kummallisuuksia. Tänään on semmoinen päivä. Olen tähän mennessä havainnut, että:

- pultsaritkin ovat perjantaituulella, noin 12 tuntia muuta väestöä ennen. Mietin mitä perjantai heille merkitsee? Ehkä lupaa olla reilusti kännissä, kun kaikki muutkin tulevat olemaan? Ehkä olo ei tunnu niin erilaiselta kuin tavallisena arkena?
- puolivuotiaan vauvan itkua ei saa poikki, jos hänen äitinsä katsoo häntä tiukan ankarasti silmiin ja sanoo topakasti: "Rauhoitu!"
- ei maksa mitään olla ystävällinen ja aurinkoinen, itse asiassa saa paljon parempaa palveluakin :)
- ihmiset ovat kaikki erilaisia ja omalla tavallaan kauniita
- on tosi mukavaa olla minä :)

Tämmöinen maailmojasyleilevä päivä tänään. Mitäs teille?

perjantai 18. helmikuuta 2011

Keskiaikalinkkejä lisäilty, vanhan musiikin bändi perustettu

Aika vähän minä yleensä mitään linkkejä lisäilen tähän blogiin, kunhan itselleni vain muistutukseksi laittelen. Nyt on kuitenkin keskiaikalinkeissä niin hienoja "uutuuksia", että kerrankin kehotan asiasta kiinnostuneita niitä katsastamaan! :)

Lisäksi mainittakoon, että soitan nykyään myös vielä tarkemmin nimeättömässä keskiaika-, renessanssi- ja barokkimusabändissä. Meitä on tällä hetkellä 2-3 nokkahuilua, viola da gamba ja luuttu. Olen ihan pähkinöitä tästä(kin) projektista, varmasti tulee kirjoiteltua aiheesta lisää jatkossa!

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Toiset tykkää kuhmummasta...

...minä en! :( Päässäni komeilee oikein näpsäkkä kuhmu, jonka sain täräyttämällä kalloni napakasti Seurakuntien talon naulakkoon.

Tiedättekö semmoiset naulakot, jotka ovat saranalla kiinni seinässä, niitä on aika usein teattereissa, seurojentaloilla yms. paikoissa? Ne siis liikkuvat ja niistä jokainen voi plärätä omaa takkiaan esille ihan kuin kauppojen julistevalikoimaa selatessa. Noh, semmoinen osui tosiaan kohdalle eilen, kun kumarruin laittamaan kenkiä jalkaani. Kun nousin oli aiemmin tyhjään tilaan ilmestynyt naulakko. Tänään on semmoinen olo, että tekisi mieli mennä kotiin pimeään huoneeseen ja kääriä pää pumpuliin.

Niin, mitäkö tein Seurakuntien talolla? Noh, ystävät, minä pääsin kuoroon ja olin ihka ensimmäisissä harjoituksissani. En ollenkaan uskonut pääseväni, sillä minä en varsinaisesti ole tunnettu pärjäämisessäni koelauluissa. Tällä kertaa arvoin viime hetkeen saakka haluanko kuoroon vai en, joten en ymmärtänyt jännittää ollenkaan. Ja nyt olen sitten ykkösalton äänessä lauleskelemassa.

Kuoro oli nautinto! Ihanaa laulaa ja kuunnella muiden harmonioita! Ihanaa kun treenataan kerrankin tosi tarkasti, ihanaa kun kaikki pysyvät äänessä. Olen kaivannut tavoitteellisempaa ja haasteellisempaa musiikkiharrastusta kovin, en tajunnutkaan kuinka paljon ennenkuin nyt minulla se taas on.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kakkosta pukkaa...

...siis enneagrammitestistä, joita olen tehnyt monta erilaista saadakseni jonkun muun tuloksen, tässä yksi: Tunnista itsesi.

Ei auta mikään, olen kakkonen eli Avulias Huoltaja. On se kumma kun jokainen testi antaa johdonmukaisesti saman tuloksen. En ihan kympillä usko enneagrammiin, kun missään ei kerrota millä perusteilla yhdeksän luonnetyyppiä on valittu, mutta kieltämättä taidan silti olla aika vahva kakkonen.

Minusta on vaan tosi tympeä saada testissä vastaukseksi, että olen onnellisin kun "muut ovat tyytyväisiä" ja "kun saan hoivata". Ihan kuin minulla ei olisi ollenkaan omaa elämää ja omaa tahtoa (koen kuitenkin että minulla on, vaikka kovasti tykkään siitäkin että kaikilla on kivaa). Pitäisikö alkaa epäsosiaalisemmaksi, siten ehkä löytäisin "todellisen itseni"?

Mitäs te muut olette?

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Juoru-uni

Näin viime yönä unta, että pääsin jostain syystä haastattelemaan (?) Anna-Leena Härköstä ja hän käski minun mennä edeltä kotiinsa odottamaan, kun hänellä oli jotain bisneksiä hoideltavana.

No, minä sitten odottelin häntä ja varastin samalla juorun pistokkaita. Uni loppui kun Anna-Leena Härkönen sai minut kiinni huonekasviensa höyhentämisestä.

Nyt minun pitää ihan oikeasti rauhoittaa ylivilkas viherpeukaloni! Nolottaa, vaikka se oli vain uni ja huolestuttaa että uneksin juoruista, vaikka en oikein edes tykkää koko kasvista. :D

lauantai 5. helmikuuta 2011

Alitsan kevään 2011 taimipuoti on avattu!

Joulukuun lopusta lähtien olen hokenut itselleni: "Päivä pitenee jo, nyt voisi jo laittaa sormensa multaan!". Siitä johtuen olen jo nyt, Runebergin päivänä, pikkuisen pulassa tulevan taimi-invaasioni kanssa (tämä on paha riippuvuus, myönnetään, mutta kun multa tuoksuu ihan syötävän hyvälle ja vaaleanvihreät taimet ovat niin söpöjä eli EI, EN SUOSTU LOPETTAMAAN! :D).

Siispä Alitsan taimipankki keväältä on avoinna ja tänne tulee varmasti koko ajan lisää jänniä juttuja. Jos et siis aikaisemmin ollut blogini aktiiviseuraaja, nyt se kannattaa: ensimmäiselle älähtäjälle lähtee taimia! Jos et ole kiinnostunut kasveista ei blogini seuraaminen ole sinulle edelleenkään tärkeää, ihmettelen kuinka oletkin jaksanut lukea tähän saakka...:D

Nyt olisi jaossa:

Luomuklementiinin taimia, 2 kpl

Appelsiinin taimi, 1 kpl

Nukkatyräkin taimi, 1 kpl

Värinokkosen pistokas

Kiinanruusun pistokas

Älä nuku onnesi ohi, tilaa heti! Ei maksa mitään, jos vaikka kahvit keität kun kylään piipahdan.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Itsensähöynäyttäjä

Minut tunnetaan legendaarisen helposti höynäytettävänä henkilönä. Uskon ihan kaiken pajunköyden mikä minulle syötetään ja en ilmeisesti kyynisty koskaan: ainoastaan Siippa on toisinaan epäonnistunut höynäytyksissään, mutta se johtuu ihan vain siitä, että hän yrittää höynäytellä liian taajaan. Nykyään Siippa on myös ainoa ihminen, jota itse osaan edes vähän höynäyttää. Olen muutoin ihan surkea valehtelija, en kerta kaikkiaan pysty huijaamaan missään. Tässä taannoin voitin sukulaiset pokerissa ilman ainuttakaan valhetta. Valehtelematta jättäminen oli ilmeisesti kyseisessä pelissä niin outo ominaisuus, että se taktiikka yllättävyydessään kannatti.

Olen kuitenkin mitä taitavin itsensähöynäyttäjä. Minun on helppo saada itseni uskomaan ihan mitä tahansa. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa kaupungilla kävely vähän huonompana päivänä. Silloin minuun iskee "kaikki tuijottavat minua ja nauravat minulle"-kompleksi. Hyvin yleinen on myös "minun on tehtävä enemmän kuin muut"-valhe, josta sain itseni kiinni viimeksi eilen. Aina kun joku tuttavapiirissäni esittää jonkinmoisen toiveen (ihan vaikkapa yleisellä tasolla siis), sisäinen itsensähöynäyttäjäni tulkitsee asian niin, että: "Herää! Sinulle esitettiin juuri toive. Toteuta se, pahvi!". Kaikkein tylsin olen silloin kuin uskottelen itselleni: "Kukaan ei pidä sinusta, olet kuolettavan tylsää seuraa.".

Miksi itsensähöynäyttäjä puhuu minulle aina negatiivisia asioita? Miksi en koskaan esimerkiksi hae Miss Suomi-kilpailuun kun itsensähöynättäjä olisi saanut minut unohtamaan: 1) ulkonäköni 2) ikäni 3) siviilisäätyni? Onko muilla vastaavaa sisäistä huijaria kaverinaan? Miten sille voisi puhua järkeä? Ja ennen kaikkea: miten sitä oppisi olemaan uskomatta?

maanantai 17. tammikuuta 2011

Lukuvuosi 2011, osa 1.

Vuosi vaihtui uuteen ja samalla loppuu pitkäksi venähtänyt blogipaastoni. Aloitan sen tuhdisti kirja-arvosteluilla, joita on kertynyt iso kasa. Siippa sai minut viimein kirjaamaan kaikki lukemani kirjat ylös pikkuruiseen lukupäiväkirjaani ja tässä tulee vuodenvaihteen lukulistaa:

Robson, Justina: Keeping it Real (2007)

Ensimmäinen osa "Quantum Gravity"-sarjaa: salaperäinen aikapommi avaa Maan lisäksi muita ulottuvuuksi (keijujen, haltioiden, demonien maailmat muutamia mainitakseni). Uusi idea, jotain scifin ja fantasian välimaastosta. Näissä maailmoissa seikkailee kirjan (ja koko kirjasarjan) päähenkilö Lila Black, entinen ihminen, nykyinen kyborgi.

Pisteet 1-10: 9,5.

Clarke, Arthur C.: Jumalan moukari (2010, alkukielellä ilmestyi 1993)

Suuri asteroidi uhkaa Maata vuonna 2110. Kirja kertoo tämän asteroidin torjuntayrityksistä. Tekniset yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia, mutta vanhentuneita ja kerronta on puisevaa. Ei ollut Clarke vanhoilla päivillään ihan entisensä.

Pisteet 1-10: 7.

Atwood, Margareth: Herran tarhurit (2010)

Erittäin hyvä käännös (Kristiina Drews) ja mielenkiintoinen dystopiakuvaus. Kirja kuvaa lähitulevaisuuden maailmaa, joka on yritysten, ei kansallisvaltioiden, hallussa. Maailma tempaa mukaansa: pitkästä aikaa erinomainen ja yllättävä kertomus. Sisarteos aiemmin ilmestyneelle Oryx ja Crake-teokselle, mutta tästä täysin itsenäinen.

Pisteet 1-10: 9,5.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät (2010)

Jyväskylään sijoittuva romanttinen spefitarina, johon liittyvät mystiset ja arvoitukseksi jäävät salakäytävät. Kirjaa on painettu kahdella erilaisella loppuratkaisulla, mutta lopun luettuani en kiinnostunut riittävästi, että olisin käynyt toisen lopun (netistä) lukemassa. Teos oli ehkä liian pitkä, kertomista olisi riittänyt paremmin ja tiiviimmin novelliin. Lisäksi teos tuntui olevan kiinnostunut enemmän tunnelmanluonnista kuin vastauksista esittämiinsä kiehtoviin ajatusleikkeihin. Kaikkea ei toki kirjassa tarvitse rautalangasta vääntää, mutta tämmöinen paatunut scifijäärä olisi halunnut ehkä hieman selvyyttää kysymyksiin, joita kirja esitti.

Pisteet 1-10: 8.

Burroughs, Augusten: Maagista ajattelua (2010)

Omaelämäkerrallisia novelleja, jatkoa teokselle (ja elokuvalle) "Juoksee saksien kanssa". Hervottoman hauskaa ja tarkkanäköistä ihmisten ja itsen havainnointia. En varmastikaan tulisi toimeen kovinkaan montaa sekuntia herra Burroughsin kanssa, mutta hitsit että hän kirjoittaakin hauskasti!

Pisteet 1-10: 10!!!

Remes, Ilkka: Shokkiaalto (2010)

Jokavuotinen Remes, josta ei taaskaan puutu vauhtia, vaarallisia tilanteita ja epäuskottavia kansainvälisiä kytköksiä. Remeksen esikoinen, Pääkallokehrääjä, oli oikeasti hyvä vaihtoehtohistoriallinen teos, muu tuotanto on taattua bulkkia, jota kannattaa lukea aivottomalla tuulella. Kerronta on kuitenkin yllättävän sujuvaa.

Pisteet 1-10: 8.

Pulkkinen, Riikka: Raja (2006)

Kertomus kahden sukulaisnaisen, keski-ikäisen Anjan ja teini-ikäisen Marin ihmiskohtaloista. Anjan tulisi tehdä päätöksiä dementoituneen miehensä suhteen, Marilla taas on suhde opettajaansa. Kovin kehuttu, mutta minusta melko keskinkertainen ihmissuhdekuvaus. Raja-sanaa toistetaan joka käänteessä: lukija ymmärtää kyllä vähemmälläkin vääntämisellä mistä kirjan nimi tulee.

Pisteet 1-10: 7.

Kas näin on lukuvuosi 2011 aloitettu, lisää tulee jahka ehdin lukemaan (ja ehdinhän minä!). Lopuksi kolmen kärki tähän mennessä:

1. Burroughs: Maagista ajattelua (täysi kymppi)
2.Robson: Keeping it Real (9,5)
3. Atwood: Herran tarhurit (9,5)

Jatkossa tulee arvosteluun myös tietokirjoja, niitä ei nyt ensimmäisessä satsissa sattunut olemaan.