Alitsa avaruudessa

Jokin aika sitten Hehku osuvasti pohti mahtaako leijonavaakuna olla uusi hakaristi . Itselleni leijonariipusta kantavista henkilöistä on muodostunut negatiivinen assosiaatio, mutta on mahdotonta sanoa mistä kyseinen tunne on tullut. Mediasta ehkä, who knows! Tämänkertainen kirjoitukseni on tavallaan jatkoa Hehkun pohdinnalle. Nyt on kyse ihanasta luterilaisesta kansankirkostamme, joka piispa Matti Revon suulla otti "kivasti" kantaa homoliittoihin Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa. Ja tietenkin Revon pitää olla juuri Tampereen piispa, oman alueeni ylin sielunpaimen. Nyt seuraa nolo tunnustus: kuulun kirkkoon. Ja nyt ihmiset haluankin kuulla: tuleeko teille assosiaatio tiukkapipoisesta homofobisesta henkilöstä, joka tuomitsee ja heristää sormeaan? Minulle tulee, hävettää ihan s...tanasti. Kuulun kirkkoon ulkouskonnollisista syistä. Mielikuvani kirkosta on aiemmin perustunut sille käsitykselle, että kirkko auttaa kun mikään muu taho ei enää huoli: jakaa leipää leipäjonossa, pii

Tämän blokahduksen alkuperäinen otsikko oli "Ylistys harmaille hapsille", mutta yllättäen se muuttui. Aamusella kävelin myhäillen töihin. Joskus niinkin tosiaan tapahtuu, kun elämässä on kaikkea mukavaa: on edellisenä päivänä käynyt hyvässä konsertissa, kohdannut sukulaissielun odottamattomalta suunnalta, aurinko paistaa, jne. jne. Olen siitä onnekas ihminen, että olen perushyvällä tuulella ja ei tarvita paljon, että hymyilen (jopa maanantaiaamuna töihin mennessä). Vastaani tuli kadulla noin 80-vuotias pappa, joka kohdalleni tullessa nosti hattua ja tervehti: "Päivää, kaunis tyttö!" Mitäs tästä enempää sanomaan: hymy ei ainakaan hyytynyt. Tulin siihen tulokseen, että onnellinen ihminen on kaunis. Aina. Viljelkää ja vaalikaa siis onnea kaikki kauniit ja komeat lukijani! :) Mutta nyt sitten harmaisiin hapsiin. Minä harmaannun varhain. Noin kolme vuotta sitten havaitsin ensimmäiset harmaat haivenet (tunkevat suoraan otsahiusten keskelle, eturiviin) päässäni ja panikoin