Alitsa avaruudessa

Olen palannut ja entistä ehompana! Nyt nimittäin pääni on täynnä jaloja uudenvuodenlupauksia ja suunnitelmia: "tänä vuonna kaikki on paremmin", "tänä vuonna teen asiat oikein", "tänä vuonna parannan kaikki pahat tapani"...jne. jne. Kummasti sitä lähtee hypetykseen mukaan, vaikka vuosi toisensa jälkeen saa pettyä itseensä. Tänä vuonna pistän itseni enemmän likoon, minulla on projekti, josta kirjoitan täällä (ja siinä sivussa puolittain lupaan kirjoittaa tänne enemmän muutakin asiaa, kuten kuulumisia ja kirja-arvosteluita). Kyse on tavarasta. Ja siitä että minulla on niitä hyvin paljon. Aivan liikaa, itse asiassa. Minulla on lukemattomia kirjoja, joita en rehellisyyden nimissä näe itseni koskaan lukemassa ja luettuja kirjoja, jotka olivat niin huonoja, etten haluaisi niitä säilyttää. Keittiössä on jos jonkinmoista hilavitkutinta, joista kaikkia en käytä koskaan ja vilkaisu vaatekaappiin on joka kerta lähes arkeologisen kaivauksen veroinen löytöretki: teen ...

Eräs sanoi tänään lukevansa tätä blogia. Siitä intoutuneena ryhdyin itsekin lukemaan, että mitä sitä onkaan tullut kirjoitettua. Tiedättehän tunteen: "Tuokin lukee tätä, nyt äkkiä tarkistamaan mitä on tullut sepusteltua, vähänkö siis noloo!". Mutta minähän olenkin ihan hauska tyyppi. Tästä blogistahan voisi jopa saada sen kuvan, että minulla on mm. huumorintajua ja harrastuksia. Ja ystäviä. Ja että luen aivan liikaa. On hyvin mielenkiintoista vierailla omalla elämässään sen pohjalta mitä siitä maailmalle julkaisee. Jotenkin hohdokkaampaa: ei täällä tule kirjoitettua että "nousinpa aamulla ylös ja pesin hampaat". Kehotan siis kaikkia oman blogin omaavia: lukekaa mitä olette tehneet. Minulle oli täysin uutta, että olen tehnyt kotona jukurttia tai että minulla on turkoosit työkengät. Jännä, hyvin jännä.

Laitoinpa tänne blogiin tämmöisen päheän Maapallon. Mutta nyt särkee päätä ja valkoinen näyttää kovin kirkkaalta. Johtuukohan se tästä uudesta ulkoasusta? Ei hätää, kilautetaan kavereille! Sanokaas kaikki migreeniset lukijani, särkeekö teitä päähän tää blogi vaiko onko mulla muuten vaan pää kipee?

Sainpa kauniin kunniakirjan Drachenwaldin nykyiseltä kuningasparilta, Liefiltä ja Morriganilta. Ja näin siinä seisoo: "It shall be known unto all that We Lief and Morrigan rightful king and queen of Drachenwald do honor one Alitsa Ainovainen who has given greatly and unstintingly of her skills and energies in her years of service to our beloved kingdom. Thus we bestow upon her the right to bear those arms she deems most appropriate. Entered into the record this XXIVth day of September AS XIVI with our hand and seal Lief, rex  Morrigan, regina" Ja tämähän tarkoittaa sitä, että tästä edespäin nimeni eteen voi liittää kunnianimityksen Rouva (jos keskiaikanimeni olisi esim. englantilainen olisin Lady). Siis vähänkö päheetä! Minut jopa ehkä tunnetaan seurassa! Minulla on nimittäin omituinen pääongelma (siis niitähän on useita, mutta tässä taas yksi klassinen esimerkki): minä en meinaa millään uskoa, että kukaan muistaisi minut. Kun menen vaikkapa keskiaikatapahtumiin, ki...

Nyt ei kuulkaas mene kovin hyvin. Jo noin kaksi viikkoa olen saanut eriasteisia huimauskohtauksia. Kaikki alkoi, kun kaadoin Siipalle rauhallisena sunnuntaiaamuna kahvia enkä huomannut kallistuvani yhdessä kahvipannun kanssa. Koko päivän oli sitten pää ihan sekaisin ja tasapainoaisti ei oikein tuntunut pysyvän tekemisteni perässä. Joitakin päiviä saattaa mennä, että ei huimaa ollenkaan tai huimaa ihan vähän. Joka tapauksessa olo on kovin epävarma ja etova, minä kun saan ihan vain oleskelemisesta matkapahoinvointia! Mikä minua vaivaa? Mitä voin tehdä itseni hyväksi? Google auttaa ja olenkin tässä nopsaan itsediagnosoinut kaksi mahdollista syytä huimaukselleni. Voipi olla kyse hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta tai uudesta ja jännittävästä migreenin  oireesta. Näistä vaihtoehdoista kallistun (huimausta tuntien, hehheh) ehkä enemmän migreenin puoleen: päätä on särkenyt rankasti koko kesän, stressiä on enemmän kuin laki sallii ja muitakin oireita on: olen muun muassa kova sekoi...

"Hyvää naistenpäivää!", virnuilee papparainen kaupungilla ja köpöttää avaamaan minulle ovea. Yritän virnuilla kuin hangonkeksi, vaikka a) ärsyttää koko naistenpäivä b) ärsyttää se virnuileva pappa ja sen ärsyttävä hitaus c) kaikki vain ÄRSYTTÄÄ. Ei kuulosta minulta, paitsi tasan yhtenä päivänä kuukaudessa. Osa lukijoistani ymmärtäisi jo ilman otsikkoakin, että nyt osui Alitsa-tädin kohdalle oikein kunnon naistenpäivä: PMS eli premenstruaalisyndroomahan se siellä. Vaikka eipä tässä oikein ole valittamista: yhtenä päivänä kuukaudessa herään ärsyyntyneenä ja mieleni tekee järjettömästi suklaata. Muulloin olen melko hyväntuulinen (ja suklaanhimokin on suurta muttei sentään järjetöntä). Mutta Netti kertoo minulle, että on olemassa naisia, joilla on ihan kamalia oireita: särkyä, turvotusta, masennusta yms. yms. jopa kaksi viikkoa kuukaudesta. Netti kertoo myös, että PMS-oireilun perimmäistä syytä ei oikein kunnolla tiedetä, mutta paikoin se voi olla verrattavissa jopa huumevieroit...

...siis enneagrammitestistä, joita olen tehnyt monta erilaista saadakseni jonkun muun tuloksen, tässä yksi: Tunnista itsesi . Ei auta mikään, olen kakkonen eli Avulias Huoltaja . On se kumma kun jokainen testi antaa johdonmukaisesti saman tuloksen. En ihan kympillä usko enneagrammiin, kun missään ei kerrota millä perusteilla yhdeksän luonnetyyppiä on valittu, mutta kieltämättä taidan silti olla aika vahva kakkonen. Minusta on vaan tosi tympeä saada testissä vastaukseksi, että olen onnellisin kun "muut ovat tyytyväisiä" ja "kun saan hoivata". Ihan kuin minulla ei olisi ollenkaan omaa elämää ja omaa tahtoa (koen kuitenkin että minulla on, vaikka kovasti tykkään siitäkin että kaikilla on kivaa). Pitäisikö alkaa epäsosiaalisemmaksi, siten ehkä löytäisin "todellisen itseni"? Mitäs te muut olette?

Minut tunnetaan legendaarisen helposti höynäytettävänä henkilönä. Uskon ihan kaiken pajunköyden mikä minulle syötetään ja en ilmeisesti kyynisty koskaan: ainoastaan Siippa on toisinaan epäonnistunut höynäytyksissään, mutta se johtuu ihan vain siitä, että hän yrittää höynäytellä liian taajaan. Nykyään Siippa on myös ainoa ihminen, jota itse osaan edes vähän höynäyttää. Olen muutoin ihan surkea valehtelija, en kerta kaikkiaan pysty huijaamaan missään. Tässä taannoin voitin sukulaiset pokerissa ilman ainuttakaan valhetta. Valehtelematta jättäminen oli ilmeisesti kyseisessä pelissä niin outo ominaisuus, että se taktiikka yllättävyydessään kannatti. Olen kuitenkin mitä taitavin itsensähöynäyttäjä. Minun on helppo saada itseni uskomaan ihan mitä tahansa. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa kaupungilla kävely vähän huonompana päivänä. Silloin minuun iskee "kaikki tuijottavat minua ja nauravat minulle"-kompleksi. Hyvin yleinen on myös "minun on tehtävä enemmän kuin muut"-valh...

...minä en osaa. Minä en osaa olla kärsivällinen potilas. Minä en osaa levätä laakereillani, vaikka pitäisi. Minä en osaa olla heikko ja tarvitseva. Mutta nyt on pakko. Sairastuin ties monettako kertaa samaan vaivaan: häntäluuni päällä olevat kudokset tulehtuivat ja jouduin sairauslomalle 27.10., syntämäpäivänäni. Istumatyötä kun on aika paha tehdä kun ei pysty istumaan. 10-vuotishääpäivä (28.10.) meni päin helvettiä, samaten syysloma, joka oli seuraavalla viikolla. Syyslomaani vietin osin sairaalassa, jossa minut leikattiin. Nyt makaan sängyllä vatsallani ja kirjoitan tätä. Olo on jo hieman parempi: en ole kipu(enkä kipulääke-)tokkurassa ja voin istua jo vaikkapa bussimatkan ajan. Mutta tämä on ihan kamalaa! Olen heikko kun sokea kissanpoika ja olotila vaihtelee päivästä toiseen, toipuminen tuntuu olevan melkoista aaltoliikettä. Enkä ole edes kunnolla kipeä: sairaalassa petinaapurina oli nuori nainen, jolla on kolme lasta, Crohnin tauti ja enää 1,4 metriä ohutsuolta jäljellä. Hän kest...

Jokin aika sitten Hehku osuvasti pohti mahtaako leijonavaakuna olla uusi hakaristi . Itselleni leijonariipusta kantavista henkilöistä on muodostunut negatiivinen assosiaatio, mutta on mahdotonta sanoa mistä kyseinen tunne on tullut. Mediasta ehkä, who knows! Tämänkertainen kirjoitukseni on tavallaan jatkoa Hehkun pohdinnalle. Nyt on kyse ihanasta luterilaisesta kansankirkostamme, joka piispa Matti Revon suulla otti "kivasti" kantaa homoliittoihin Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa. Ja tietenkin Revon pitää olla juuri Tampereen piispa, oman alueeni ylin sielunpaimen. Nyt seuraa nolo tunnustus: kuulun kirkkoon. Ja nyt ihmiset haluankin kuulla: tuleeko teille assosiaatio tiukkapipoisesta homofobisesta henkilöstä, joka tuomitsee ja heristää sormeaan? Minulle tulee, hävettää ihan s...tanasti. Kuulun kirkkoon ulkouskonnollisista syistä. Mielikuvani kirkosta on aiemmin perustunut sille käsitykselle, että kirkko auttaa kun mikään muu taho ei enää huoli: jakaa leipää leipäjonossa, pii...

Tämän blokahduksen alkuperäinen otsikko oli "Ylistys harmaille hapsille", mutta yllättäen se muuttui. Aamusella kävelin myhäillen töihin. Joskus niinkin tosiaan tapahtuu, kun elämässä on kaikkea mukavaa: on edellisenä päivänä käynyt hyvässä konsertissa, kohdannut sukulaissielun odottamattomalta suunnalta, aurinko paistaa, jne. jne. Olen siitä onnekas ihminen, että olen perushyvällä tuulella ja ei tarvita paljon, että hymyilen (jopa maanantaiaamuna töihin mennessä). Vastaani tuli kadulla noin 80-vuotias pappa, joka kohdalleni tullessa nosti hattua ja tervehti: "Päivää, kaunis tyttö!" Mitäs tästä enempää sanomaan: hymy ei ainakaan hyytynyt. Tulin siihen tulokseen, että onnellinen ihminen on kaunis. Aina. Viljelkää ja vaalikaa siis onnea kaikki kauniit ja komeat lukijani! :) Mutta nyt sitten harmaisiin hapsiin. Minä harmaannun varhain. Noin kolme vuotta sitten havaitsin ensimmäiset harmaat haivenet (tunkevat suoraan otsahiusten keskelle, eturiviin) päässäni ja panikoin...

Siinä se nyt on: ensimmäinen blogitunnustukseni, jonka minulle myönsi Hehku . Kiitoksia kovasti, kivalta tuntuu! :) Pitäisi valkata 7 blogia tämän palkinnon jatkosaajiksi ja ne tulevat tässä: Metta Omenapuutarha Kisun kirjablogi Kikkarahylje Nörtin pakosuunnitelma Toninmars Yrttimaan aikakirja Joukossa on myös vähän vähemmän päivitettyjä blogeja, joiden kirjoittajille voin vain todeta: pidän teidän kirjoituksistanne ja haluan lukea niitä lisää - PIAN! Kiireen vilkkaa siis kaikki kuhnustelijat blogienne kimppuun. Ja hyvähän minä olen sanomaan, kun vasta palasin muutaman kuukauden kirjoitustauoltani... Blogipalkinnon saajan siis kuuluu laittaa se eteenpäin seitsemälle blogille ja samalla kertoa seitsemän faktaa itsestään. Omat faktani tulevat tässä: 1. Olen vasenkätinen, mutta en omista yhtään vasenkätisten saksiparia. Ihan Fiskarsin oransseilla vetelen menemään (vasurisakset ovat punaiset) ja eihän se hyvältä tunnu! 2. Olen myös vasenjalkainen ja tämä jalka on minulta kerran murtunut. 3...

Liityin kuukausi takaperin kuntoklubiin, ja sen näkee naamasta. Ei, en ole niin paljon hoikistunut, että kasvoni olisivat liiemmin kaventuneet, mutta kaksi asiaa on muuttunut. 1. Olen iloisempi. Minulla on parempi ryhti ja reippaampi olemus. Olen aina ollut kävelevä pää, kroppani kuljettaa minua vaihtelevalla menestyksellä seuraavaan paikkaan, mutta muuta merkitystä sillä ei ole minulle ollut. Olen käyttänyt huomattavia omaisuuksia pääni kehittämiseen: olen kouluttanut ja sivistänyt itseäni kalliisti ja monipuolisesti ja pääni osaa monia taitoja. Lisäksi pääni puleeraamiseen (hiukset ja naama) menee sille päälle sattuessani euro jos toinenkin. Nyt on ollut hämmentävän riemastuttavaa huomata, että on minulla kroppakin, joka osaa monenlaisia asioita. Lisäksi sillä on jaksamisen rajat (huomasin tämän kun melkein pyörryin kolmannessa peräkkäisessä jumpassa), ja se saattaisi tarkoittaa, että minäkin jopa saatan olla samanlainen rajallinen ihminen kuin muutkin. Tätä en vielä ihan usko, mutta...

Olen kaavoihin kangistuvaa sorttia: tykkään rutiineista ja niiden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kun asiat tekee tietyssä järjestyksessä ja tiettyyn aikaan, ne tulevat tehdyksi ihan automaatiolla. Aamutoimet ovat yksi tämmöinen rutiini, jonka kaavamaisuuteen havahduin tänä aamuna. Minun arkiaamuni menevät miltei poikkeuksetta näin: *** 1. Herätyskello soi, olen hetkessä hereillä ja pirteä, Siippa ei. Siispä herätellään hänetkin. 2. Aamupesun jälkeen seuraa aamupalan valmistusta ja Siipan mahdollista jatkoherättelyä. Aamupalaksi syön kaksi viipaletta leipää, päällä juustoa, kipollisen jukurttia ja kupillisen pikakahvia maidolla. Miltei poikkeuksetta saan alas vain puoli kuppia kahvia, se kun on oikeasti pahaa, en ymmärrä miksi juon sitä. Rutiini mikä rutiini. Aamupala nautitaan aamutelkkarin ääressä. 3. Vaatteet päälle. En minä kotona nakuna kirmaa tätä ennenkään vaan sinisessä samettisessa aamutakissani. Vaatteiden valintaan ei mene pitkään, sillä tippaleipäaivoisena olen illalla n...

Olen pyöreä tyttö. Olen aina ollut aika isoluinen ja nyt kolmenkympin paremmalla puolella olen muotoutunut varsin muumimammamaiseksi. On minussa aimo annos Muumimammaa muutenkin: haluan pitää lähimmäisenikin hyvin tyytyväisinä ja täysimahaisina. Tänä uutena vuotena tein poikkeuksen: en aloittanutkaan sitä jokavuotista dieettiä. Lupasin jotain muuta (lue edellinen blokahdus). Lisäksi lupasin, että EN aloita dieettiä/suurta elämäntaparemonttia/maailmanparannusta yms. yms. Ja olo on melkoisen helpottunut. Keskimääräisesti laskien uudenvuodenlupaukset on nyt jo rikottu ja elämä näyttäytyy näin tammikuussa joulukuun Visa-laskuineen kaikkein raadollisimman puolensa. Minulla ei ole uudenvuodenlupauksia rikottavana, joten olo on ihan ok. Mutta joo, takaisin asiaan. Olen pyöreä, SO WHAT?!? En muista koskaan esimerkiksi saaneeni pakkeja a) ihmissuhteissa tai b) työelämässä pyöreyteni tähden. Minä olen terve, koska en minä niin pyöreä ole, että siitä olisi haittaa. Vaatekaupoissa on vähemmän vali...

Vuonna 2010 minä päätin, että ajattelen aina ensin itseäni ja sitten vasta muita. Se on pitkällä tähtäimellä ainoa tapa pysyä terveiden kirjoissa (noin niinkuin suunnilleen). Pyrin siis siihen, että ennenkuin sanon vaistonvaraisesti "kyllä" vähän joka pyyntöön, kysyn ensin itseltäni. Helppoa, eikö totta? Tapahtui seuraavaa: mietin osallistumistani johonkin velvollisuuteen (en enää muista mihin) ja muistissani oli vielä kirkkaana vasta tekemäni lupaus. Istahdin siis kaikessa rauhassa sohvan nurkkaan, hengitin syvään ja kysyin itseltäni: "Alitsa, haluatko hoitaa tämän velvollisuuden X?" Ja sain vastaukseksi vain syvää hiljaisuutta. En ole tottunut siihen, että kysyn itseltäni asioita. En kerta kaikkiaan osannut vastata! Aloin tarkkailemaan itseäni. Alkoi seuraavanlainen, vähemmän säkenöivä, dialogi: Minä (Kysyjä): Mitä haluan syödä tänään? Minä (Vastaaja): - K: Lukisinko kirjaa vai katsoisinko telkkaria? V: - K: Pidänkö henkilöstä X vaiko enkö pidä? V: - K: No sano ny...

Tämä sai aikaan Siipassa valtavan röhötyskohtauksen. Keskustelimme siitä kuinka lääkäreitä joskus kuulutetaan vaikkapa lentokoneissa tai teatteriesityksissä. Ja siitäpä keksimme miettiä, että missä vaiheessa itse tulisi kutsutuksi. On kyllä vähän vaikeaa kuvitella seuraavanlaista kuulutusta vaikkapa mannertenväliselle lennolle: "Huomio! Onko matkustajien joukossa kirjastonhoitajaa?". Ja mikä mahtaisikaan olla se hätätilanne, jossa tuommoisen kuulutuksen kuulisi? Lentäjillä konseptit aakkostamatta? Lainat unohtuivat uusimatta? Alun hilpeyden jälkeen tuli pieni apeus, onpas minulla tosiaankin "tärkeä" duuni. Mutta toisaalta, harvapa meistä tekee töitä hätätilanteita varten, vaan ihan tavallisen arjen sujumisen hyväksi. Mutta silti!

Ihmeelliset kiukkukohtaukseni jatkuvat edelleen. Onneksi en ole mitenkään älyttömän sosiaalinen tätä nykyä, joten eipä tätä ole ollut todistamassa kukaan muu kuin Siippa. Sanon "onneksi" siksi, että ei siinä kiukussa ole minkäänmoista järkeä, se vain yllättäen alkaa ja on sitäpaitsi aika voimakas tunnetila. Se tuntuu tulevan tyhjästä ja kummallista kyllä se kestää aikasta pitkään (minulle on tähän mennessä ollut täysin luonnonvastaista olla kiukkuinen 20 sekuntia pidempään). Asiantuntevalta taholta sain kuulla, että kiukku on suojamekanismi. Minulla on kuulemma taipumus ajatella asioita muiden kautta, miten voisin parhaiten olla avuksi, miltä muista tuntuu yms. yms. Leppoisan ihmisen maineessahan minä olenkin, mutta siinä on yksi ongelma: olen systemaattisesti unohtanut kysyä itseltäni miltä tuntuu ja mitä minä haluan. Noh, tässä astuu palvelukseen kiukku: kun koen, että olen taas liiaksi sumplinut muiden asioita, kiukustun ilman mitään sen kummempaa syytä. Tämä on merkki sii...

Niille, jotka eivät vielä tiedä: minulla on nyt Marspallo. Kiva karttapallon muotoinen esitys punaisesta planeetasta. Kyllä sitä on kiva katsella kun samalla kaihoisasti haaveilee, että aikaa riittäisi tähtitornillakin käyntiin. Yritän päästä sinne vielä tämän vuoden puolella. Olen auttamattomasti avaruushörhö. Yöpöydälläni lepäävät sulassa sovussa Jane Austenin koko tuotanto ja mm. teos nimeltä "Interstellar travel and multigenerational space ships". Hörhö nimenomaan olen siksi, että en oikein tiedä mitään, en osaa laskea satelliittien ratoja tms. Minä vain fiilistelen. Minusta olisi aivan ihanaa asua avaruudessa semmoisella isolla pyörivällä avaruusasemalla. Samalla kuitenkin olen semmoinen pelkuri, ettei minua oikein saa edes lentokoneeseen. Kummallinen olen! Ja nyt löysin uuden blogin, tämmöisen: Marsplaneetta . Hörhöjä on muitakin, vieläpä asiansa tuntevia epähörhöjä, toisin kuin minä. Jee! Juu, ei mulla oikeesti ollut muuta asiaa kuin että olen oikein iloinen tänään enk...

Pysytään muumiteemassa. Viimeksi vallalla oli Mörkö, nyt Pikku-Myy. Minusta on tullut kovin kovin kiukkuinen viime aikoina. Se on tavallaan hyvä asia, sillä olen vihdoin viimein saanut kunnolla ja painokkaasti sanottua EI. Ja luulen, että olen hankkinut muutamia vihollisia. Ainakin itse olen itseeni vähemmän tykästynyt juuri nyt. Kun sanon "ei", minut täyttää kamala syyllisyydentunne, joka huutaa sisälläni täyttä kurkkua: "Ei! Miten niin ei?!? Tuhma tyttö! Ei noin saa sanoa, olet huono!". Tämä aiheuttaa lisää väsymystä (jota pimeys tekee jo ennestäänkin) ja sitten pitää sanoa taas lisää eitä ihmisille, kun ei jaksa. Saatan olla joutumassa Ei-noidankehään, mikä ei myöskään ole mukavaa. Sisäinen ääneni on antanut minun ymmärtää seuraavia asioita: 1. Minun TÄYTYY tehdä enemmän kuin kukaan muu. 2. Minusta ei pidetä, vain minun teoistani pidetään. 3. Jos sanon ei, jotain kamalaa tapahtuu. Maalaisjärjellä ymmärrän, että nämä väittämät ovat aika lailla sisäisen natsini hal...