Alitsa avaruudessa

Eräs sanoi tänään lukevansa tätä blogia. Siitä intoutuneena ryhdyin itsekin lukemaan, että mitä sitä onkaan tullut kirjoitettua. Tiedättehän tunteen: "Tuokin lukee tätä, nyt äkkiä tarkistamaan mitä on tullut sepusteltua, vähänkö siis noloo!". Mutta minähän olenkin ihan hauska tyyppi. Tästä blogistahan voisi jopa saada sen kuvan, että minulla on mm. huumorintajua ja harrastuksia. Ja ystäviä. Ja että luen aivan liikaa. On hyvin mielenkiintoista vierailla omalla elämässään sen pohjalta mitä siitä maailmalle julkaisee. Jotenkin hohdokkaampaa: ei täällä tule kirjoitettua että "nousinpa aamulla ylös ja pesin hampaat". Kehotan siis kaikkia oman blogin omaavia: lukekaa mitä olette tehneet. Minulle oli täysin uutta, että olen tehnyt kotona jukurttia tai että minulla on turkoosit työkengät. Jännä, hyvin jännä.

...omalle kohdalle. Pomo ilmoitti että häneltä vietiin meikäläisen palkkarahat pois vuoden alusta ja vuoden 2012 aloitan siis työttömien kirjoissa. Jännää miten ihminen kaikesta selviytyy ja jännää miten olenkin tässä kahden päivän aikana käynyt läppi melkomoisen tunteiden vuoristoradan. Hyvin jännää! Aivan ensiksi (tiistaina) iski shokki. Pomon ilmoitellessa kovasti pahoitellen asiaansa en oikein ollut uskoa asiaa todeksi. En koko päivänä tuntenut oikein mitään ja huolestuin itsestäni: eikö minua ollenkaan hetkauta töitteni loppuminen?!? Hätäilin turhaan, sillä hätä iski keskiviikkona. Kaikki oli pielessä. Olin vihainen itselleni, että olinkin mennyt valmistumaan alalle, jolle työllistyy kourallinen ihmisiä ja eikä minulla näin ollen ole minkäänlaista pätevyyttä ja uskottavuutta nyky-yhteiskunnassa. Koin olevani läpikotaisin turha ja tarpeeton ihminen, valmista vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeelle. Pinna oli lyhyt, itku herkässä. Illan vietin itkien ja itsesäälissä rypien. Aamulla ...

Viime aikoina olen kovasti pohtinut mistä tulevatkaan ihmiset, joita yleisesti kutsutaan besserwissereiksi. Näille henkilöille on erityisen yleistä suurin piirtein kaiken mahdollisen tietäminen ja he tietävät miten asiat "oikeasti" pitäisi tehdä. Mutta oletteko panneet merkille toista asiaa näissä henkilöissä? He nimittäin harvoin ovat tekemässä mitään, heidät tavoittaa useimmiten neuvomasta muiden työtä. Mikä estää besserwissereitä toimimasta? Voisiko se olla ylenpalttinen itsekritiikki? Vaiko ehkä mukavuudenhaluinen laiskanpulskeus? Yksi asia on varma: nämä ihmiset eivät ole kuulleet aktokratiasta (engl. actocracy). Eipä ole moni muukaan, minä opin termin Siipalta. Ilmeisesti termi on nostamassa päätään hakkeripiireissä, joissa arvostetaan esimerkiksi vapaita ohjelmistoja, joissa saa itse muokata lähdekoodia ja aika lähelle tämä liippaa myös DIY(Do It Yourself)-kulttuuria. Eli se, joka tekee, päättää miten (ja mitä) tekee! Innostuin kovasti ajatuksesta ja haastankin kai...

On mukavaa elää parisuhteessa. Ei se ongelmatonta ole kun aina pitää ajatella asioita kahden ihmisen kannalta, mutta kyllä se yksinolon voittaa. On olemassa asioita, joissa yksin olisi todella tylsää. Yksin olisi tylsä: ...sairastaa: Syksyisen pitkän sairauslomani tiimoilta vastustuskykyni ei oikein pelitä nyt kevätflunssien saapuessa ja nyt on ollut vuorossa jo kevätflunssa numero 2. Olen onnistunut nappaamaan vieläpä niin potentteja pöpöjä, että vaihtelevalla itämisajalla myös Siippa on päässyt "nauttimaan" ensin nuhasta, nyt yskästä. Vuorovedolla olemme kantaneet kotiin ruokaa ja lääkkeitä sekä paijanneet toista tämän kipuillessa. Toista meistä on myös täytynyt varsin tiukkasanaisesti komentaa pois erinäisten teknisten vempainten kimpusta tai ainakin kantamaan läppärinsä sänkyyn...;) Tuleeko teille muille mieleen mikä olisi erityisen tylsää yksin? Sinkuille luvattakoon, että joskus ihan varmasti tänne tulee myös "Yksin olisi kiva"- kirjoitus.

"Hyvää naistenpäivää!", virnuilee papparainen kaupungilla ja köpöttää avaamaan minulle ovea. Yritän virnuilla kuin hangonkeksi, vaikka a) ärsyttää koko naistenpäivä b) ärsyttää se virnuileva pappa ja sen ärsyttävä hitaus c) kaikki vain ÄRSYTTÄÄ. Ei kuulosta minulta, paitsi tasan yhtenä päivänä kuukaudessa. Osa lukijoistani ymmärtäisi jo ilman otsikkoakin, että nyt osui Alitsa-tädin kohdalle oikein kunnon naistenpäivä: PMS eli premenstruaalisyndroomahan se siellä. Vaikka eipä tässä oikein ole valittamista: yhtenä päivänä kuukaudessa herään ärsyyntyneenä ja mieleni tekee järjettömästi suklaata. Muulloin olen melko hyväntuulinen (ja suklaanhimokin on suurta muttei sentään järjetöntä). Mutta Netti kertoo minulle, että on olemassa naisia, joilla on ihan kamalia oireita: särkyä, turvotusta, masennusta yms. yms. jopa kaksi viikkoa kuukaudesta. Netti kertoo myös, että PMS-oireilun perimmäistä syytä ei oikein kunnolla tiedetä, mutta paikoin se voi olla verrattavissa jopa huumevieroit...

Joinakin päivinä sitä herää jotenkin enemmän skarpilla tuulella, on jollakin tavalla enemmän auki ulkomaailmaan ja oikein pysähtyy ihmettelemään maailman kummallisuuksia. Tänään on semmoinen päivä. Olen tähän mennessä havainnut, että: - pultsaritkin ovat perjantaituulella, noin 12 tuntia muuta väestöä ennen. Mietin mitä perjantai heille merkitsee? Ehkä lupaa olla reilusti kännissä, kun kaikki muutkin tulevat olemaan? Ehkä olo ei tunnu niin erilaiselta kuin tavallisena arkena? - puolivuotiaan vauvan itkua ei saa poikki, jos hänen äitinsä katsoo häntä tiukan ankarasti silmiin ja sanoo topakasti: "Rauhoitu!" - ei maksa mitään olla ystävällinen ja aurinkoinen, itse asiassa saa paljon parempaa palveluakin :) - ihmiset ovat kaikki erilaisia ja omalla tavallaan kauniita - on tosi mukavaa olla minä :) Tämmöinen maailmojasyleilevä päivä tänään. Mitäs teille?

...siis enneagrammitestistä, joita olen tehnyt monta erilaista saadakseni jonkun muun tuloksen, tässä yksi: Tunnista itsesi . Ei auta mikään, olen kakkonen eli Avulias Huoltaja . On se kumma kun jokainen testi antaa johdonmukaisesti saman tuloksen. En ihan kympillä usko enneagrammiin, kun missään ei kerrota millä perusteilla yhdeksän luonnetyyppiä on valittu, mutta kieltämättä taidan silti olla aika vahva kakkonen. Minusta on vaan tosi tympeä saada testissä vastaukseksi, että olen onnellisin kun "muut ovat tyytyväisiä" ja "kun saan hoivata". Ihan kuin minulla ei olisi ollenkaan omaa elämää ja omaa tahtoa (koen kuitenkin että minulla on, vaikka kovasti tykkään siitäkin että kaikilla on kivaa). Pitäisikö alkaa epäsosiaalisemmaksi, siten ehkä löytäisin "todellisen itseni"? Mitäs te muut olette?

Minut tunnetaan legendaarisen helposti höynäytettävänä henkilönä. Uskon ihan kaiken pajunköyden mikä minulle syötetään ja en ilmeisesti kyynisty koskaan: ainoastaan Siippa on toisinaan epäonnistunut höynäytyksissään, mutta se johtuu ihan vain siitä, että hän yrittää höynäytellä liian taajaan. Nykyään Siippa on myös ainoa ihminen, jota itse osaan edes vähän höynäyttää. Olen muutoin ihan surkea valehtelija, en kerta kaikkiaan pysty huijaamaan missään. Tässä taannoin voitin sukulaiset pokerissa ilman ainuttakaan valhetta. Valehtelematta jättäminen oli ilmeisesti kyseisessä pelissä niin outo ominaisuus, että se taktiikka yllättävyydessään kannatti. Olen kuitenkin mitä taitavin itsensähöynäyttäjä. Minun on helppo saada itseni uskomaan ihan mitä tahansa. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa kaupungilla kävely vähän huonompana päivänä. Silloin minuun iskee "kaikki tuijottavat minua ja nauravat minulle"-kompleksi. Hyvin yleinen on myös "minun on tehtävä enemmän kuin muut"-valh...

...minä en osaa. Minä en osaa olla kärsivällinen potilas. Minä en osaa levätä laakereillani, vaikka pitäisi. Minä en osaa olla heikko ja tarvitseva. Mutta nyt on pakko. Sairastuin ties monettako kertaa samaan vaivaan: häntäluuni päällä olevat kudokset tulehtuivat ja jouduin sairauslomalle 27.10., syntämäpäivänäni. Istumatyötä kun on aika paha tehdä kun ei pysty istumaan. 10-vuotishääpäivä (28.10.) meni päin helvettiä, samaten syysloma, joka oli seuraavalla viikolla. Syyslomaani vietin osin sairaalassa, jossa minut leikattiin. Nyt makaan sängyllä vatsallani ja kirjoitan tätä. Olo on jo hieman parempi: en ole kipu(enkä kipulääke-)tokkurassa ja voin istua jo vaikkapa bussimatkan ajan. Mutta tämä on ihan kamalaa! Olen heikko kun sokea kissanpoika ja olotila vaihtelee päivästä toiseen, toipuminen tuntuu olevan melkoista aaltoliikettä. Enkä ole edes kunnolla kipeä: sairaalassa petinaapurina oli nuori nainen, jolla on kolme lasta, Crohnin tauti ja enää 1,4 metriä ohutsuolta jäljellä. Hän kest...

Olen pyöreä tyttö. Olen aina ollut aika isoluinen ja nyt kolmenkympin paremmalla puolella olen muotoutunut varsin muumimammamaiseksi. On minussa aimo annos Muumimammaa muutenkin: haluan pitää lähimmäisenikin hyvin tyytyväisinä ja täysimahaisina. Tänä uutena vuotena tein poikkeuksen: en aloittanutkaan sitä jokavuotista dieettiä. Lupasin jotain muuta (lue edellinen blokahdus). Lisäksi lupasin, että EN aloita dieettiä/suurta elämäntaparemonttia/maailmanparannusta yms. yms. Ja olo on melkoisen helpottunut. Keskimääräisesti laskien uudenvuodenlupaukset on nyt jo rikottu ja elämä näyttäytyy näin tammikuussa joulukuun Visa-laskuineen kaikkein raadollisimman puolensa. Minulla ei ole uudenvuodenlupauksia rikottavana, joten olo on ihan ok. Mutta joo, takaisin asiaan. Olen pyöreä, SO WHAT?!? En muista koskaan esimerkiksi saaneeni pakkeja a) ihmissuhteissa tai b) työelämässä pyöreyteni tähden. Minä olen terve, koska en minä niin pyöreä ole, että siitä olisi haittaa. Vaatekaupoissa on vähemmän vali...

Vuonna 2010 minä päätin, että ajattelen aina ensin itseäni ja sitten vasta muita. Se on pitkällä tähtäimellä ainoa tapa pysyä terveiden kirjoissa (noin niinkuin suunnilleen). Pyrin siis siihen, että ennenkuin sanon vaistonvaraisesti "kyllä" vähän joka pyyntöön, kysyn ensin itseltäni. Helppoa, eikö totta? Tapahtui seuraavaa: mietin osallistumistani johonkin velvollisuuteen (en enää muista mihin) ja muistissani oli vielä kirkkaana vasta tekemäni lupaus. Istahdin siis kaikessa rauhassa sohvan nurkkaan, hengitin syvään ja kysyin itseltäni: "Alitsa, haluatko hoitaa tämän velvollisuuden X?" Ja sain vastaukseksi vain syvää hiljaisuutta. En ole tottunut siihen, että kysyn itseltäni asioita. En kerta kaikkiaan osannut vastata! Aloin tarkkailemaan itseäni. Alkoi seuraavanlainen, vähemmän säkenöivä, dialogi: Minä (Kysyjä): Mitä haluan syödä tänään? Minä (Vastaaja): - K: Lukisinko kirjaa vai katsoisinko telkkaria? V: - K: Pidänkö henkilöstä X vaiko enkö pidä? V: - K: No sano ny...

Ihmeelliset kiukkukohtaukseni jatkuvat edelleen. Onneksi en ole mitenkään älyttömän sosiaalinen tätä nykyä, joten eipä tätä ole ollut todistamassa kukaan muu kuin Siippa. Sanon "onneksi" siksi, että ei siinä kiukussa ole minkäänmoista järkeä, se vain yllättäen alkaa ja on sitäpaitsi aika voimakas tunnetila. Se tuntuu tulevan tyhjästä ja kummallista kyllä se kestää aikasta pitkään (minulle on tähän mennessä ollut täysin luonnonvastaista olla kiukkuinen 20 sekuntia pidempään). Asiantuntevalta taholta sain kuulla, että kiukku on suojamekanismi. Minulla on kuulemma taipumus ajatella asioita muiden kautta, miten voisin parhaiten olla avuksi, miltä muista tuntuu yms. yms. Leppoisan ihmisen maineessahan minä olenkin, mutta siinä on yksi ongelma: olen systemaattisesti unohtanut kysyä itseltäni miltä tuntuu ja mitä minä haluan. Noh, tässä astuu palvelukseen kiukku: kun koen, että olen taas liiaksi sumplinut muiden asioita, kiukustun ilman mitään sen kummempaa syytä. Tämä on merkki sii...

Pysytään muumiteemassa. Viimeksi vallalla oli Mörkö, nyt Pikku-Myy. Minusta on tullut kovin kovin kiukkuinen viime aikoina. Se on tavallaan hyvä asia, sillä olen vihdoin viimein saanut kunnolla ja painokkaasti sanottua EI. Ja luulen, että olen hankkinut muutamia vihollisia. Ainakin itse olen itseeni vähemmän tykästynyt juuri nyt. Kun sanon "ei", minut täyttää kamala syyllisyydentunne, joka huutaa sisälläni täyttä kurkkua: "Ei! Miten niin ei?!? Tuhma tyttö! Ei noin saa sanoa, olet huono!". Tämä aiheuttaa lisää väsymystä (jota pimeys tekee jo ennestäänkin) ja sitten pitää sanoa taas lisää eitä ihmisille, kun ei jaksa. Saatan olla joutumassa Ei-noidankehään, mikä ei myöskään ole mukavaa. Sisäinen ääneni on antanut minun ymmärtää seuraavia asioita: 1. Minun TÄYTYY tehdä enemmän kuin kukaan muu. 2. Minusta ei pidetä, vain minun teoistani pidetään. 3. Jos sanon ei, jotain kamalaa tapahtuu. Maalaisjärjellä ymmärrän, että nämä väittämät ovat aika lailla sisäisen natsini hal...

On vähän mörkömäinen olo - aina marraskuun puolestavälistä tammikuun loppuun. Ei siis kannata välittää siitä, että minusta ei oikein mitään kuulu, eikä minua näy missään. Käyn töissä, joo. Minut näkee joskus jopa jotain harrastamassakin, joo. Mutta että olisin oikeasti hereillä, nou vei! Ihan klassista kaamosväsymystähän tämä. Tänä vuonna olen päättänyt olla ahdistumatta moisesta: ihan luonnollistahan tämä on. Minun pääni ja kroppani ovat herkkiä valon vaihtelulle luonnossa ja voisin kerrankin elää sen mukaisesti enkä aina taistella vastaan. Miksi pitäisi olla aina REIPAS ja PIRTEÄ? Miksi tarvitsisi aina olla niin pirun ulospäinsuuntaunut vaikka ei ollenkaan tunnu siltä? Pimeällä ajalla voi olla viesti: minä ainakin olen saanut tosi monta kirjaa luettua, monia ajatuksia pääni sisällä selvitettyä ja monen monet päivänokoset ja yöunet nukuttua hyvin ja sikeästi. Ihan aina vaan ei tarvitse jaksaa samaan malliin. Pitää olla itselleen armollinen - se tuntuu hyvältä!

Tämä on lähinnä selitys- ja elossaoloilmoitus-blokahdus: olen minä vielä maisemissa, vaikka minusta ei mitään kuulu. Olen ollut kovin kiireinen, nykyisin vapaa-ajanviettoni uhkaa merkittävästi työntekoani ja ihan vain lepoanikin. Syynä on puheenjohtajuus eräässä kovin Epäonnisessa Järjestössä. Tänä vuonna ei oikein mikään tunnu menevän putkeen, vastoinkäymiset seuraavat toinen toistaan tasaisen tappavaan tahtiin. Minä ja reipas hallitukseni yrittää kaikin voimin vastata haasteisiin, mutta kun...NE EIVÄT KOSKAAN LOPU! Nyt ihan tämän viimeisen epäonnen jälkeen alkaa todella viirata päässä ja ihan aikuisten oikeasti pelkään, että olen kohta sairauslomalla. Mikä olisi ihan väärin, sillä työni on oikein mukavaa ja leppoisaa, en meinaa selvitä vapaa-ajastani! Mikä tässä tilanteessa oikein riipoo? Monet ihmiset tuntuvat nauttivan haasteellisista tilanteista ja ovat parhaimmillaan paineen alla. Minäkin olen ihan kohtuullisen stressinsietokyvyn omaava henkilö, mutta väsymyksen kasvaessa kiertue...

Juu, aloitinpa tässä männä viikolla psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Senhän nyt saattaakin jo arvata mitä siitä seuraa: loputonta itsereflektiota ja kohkaamista muutaman kysymyksen kanssa (Kuka minä olen? Miksi olen tällainen? Mahtaakohan tämä olla jo sairaus?). Kehityspsykologialla aloitettiin ja olen jo löytänyt muutamia aika mielenkiintoisia näkökantoja omaan elämääni. Eli näin sitä kaadetaan psykologiaa myös kaikkien viattomienkin blogilukijoideni niskaan! 1. havainto. Temperamentti on perinnöllinen ja säilynee (ainakin jossain muodossa) aikuisuuteen saakka. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen temperamentin piirteeseen itsessäni: olen huomattavan helposti uusista asioista innostuva ja ulospäinsuuntautunut. Tämä piirre on näemmä synnynnäinen ja sitä minun ei ole vaikea uskoa: jään usein miettimään itsekin, että "mistäs tässä nyt pitikään olla niin kamalan innostunut ja tohkeissaan?". Tunnun tosiaan usein olevani melko pienestäkin asiasta todella iloissa...

John Lennon kuulemma rakastui Yoko Onoon, kun näki tämän luoman tilataideteoksen: tikkaita pitkin piti kiivetä katonrajaan, ottaa suurennuslasi käteensä ja lukea kattoon kirjoitettu pienenpieni sana: Yes. Tarina kertoo, että olisipa siellä lukenut mitä tahansa muuta, olisi ehkä jäänyt palanen pophistoriaa väliin. Ja onhan se kivaa, että historiassa on ennenkin sanottu asioille kyllä. Kyllä on tuottelias ja täyteläinen sana, oikein kylläinen. :) Jos ihmiset eivät koskaan sanoisi kyllä asioille, jäisi moni hyvä (ja yhtä moni huono) asia tekemättä. EI taasen rajoittaa ja katkaisee kaiken toiminnan. Se on itse asiassa suurin piirtein ainoa pannassa oleva sana improteatterissa (aika itsestään selvästä syystä, koita improta jotain, jos näyttelijäkaveri koko ajan systemaattisesti torppaa kaikki yrityksesi). Muttakun...Olisi niin kiva sanoa selkeästi EI, edes joskus. Koko maailma pysähtyisi niille sijoilleen ja kaikkien katseen kääntyisivät epäuskoisina puoleeni: "Kuulitteko, Alitsa sanoi...

Tällä kertaa käännän nurinkurin miltei Lönnrotin tasoisen kansallisrunoilijamme, MC Nikke T :n, lyriikkaa. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat eräiltä osin jaettavissa kahteen osaan. On niitä, jotka A) odottavat maailman antavan itselleen jotain ja niitä, jotka B) miettivät mitä voisivat maailmalle antaa. Voisi ajatella, että kategoriaan A kuuluisi vain ja ainoastaan itsekkäitä ihmisiä ja kaikki "hyvikset" menisivät heittämällä B-ryhmään. Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat. Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja li...

...ainakin maisteri. Mutta voisin olla myös kirjailija. Se tosin tarkoittaa, että alkaisin kirjoittaa, mutta minäpä aloitankin vakavasti otettavan (päiväkirjan ja blogin ulkopuolisen) kirjoittamisen oikein kurssilla tänä vuonna. Tämmöinen olisi myös mukavaa: kampaaja-terapeutti . Minusta tosin tulisi kosmetologi-terapeutti. Miksi? Noh, minä niin rakastan kaikenmoisia hoitoja: kasvohoito on puristeluosuuden jälkeen taivaallista, jalkahoidolla selätin juuri työnloppumistressini. Minulla on kotona aivan liikaa purkkeja ja purnukoita, mutta minä rakastan niitä kaikkia, yhtä paljon ja tasapuolisesti. :) Psykologia ja erityisesti kanssaihmisten hyvinvointi on aina kiinnostanut minua. Minä haluan tietää miten ihmiset ympärilläni voivat (minulla on oikeastaan semmoiset mielialanmittaamissensorit aina automaattisesti päällä, halusin tai en). Ja olen ollut havaitsevinani, että mitä fiksumpi ihminen, sitä pahemmin hän nyky-yhteiskunnassa voi. Se ei ole mikään lohdullinen uutinen... Ja vaikkapa yh...

Tulipa tässä työpaikan (jota minulla ei huomisen jälkeen enää ole) kahvipöydässä puheeksi Sofi Oksanen ja hänen tyyni olemuksensa Finlandia-palkintoa vastaanottaessa. Minusta oli ylisöpöä, kun gootti niiata niksautti kauniisti. Se on jotenkin hauska tyylirikko muuten niin rauhallisen, sarkastisen ja hieman pelottavankin kirjailijattaren julkisuuskuvassa. Kollega oli eri mieltä. Hän oli tehnyt tutkimusta ihmisten käytöstavoista ja jossakin käytösoppaassa mainittiin, että: "Aikuinen nainen ei koskaan niiaa, paitsi kuninkaallisille.". Niin tai näin - minusta se oli kauhean söpöä. Mitä ylipäänsä ovat käytöstavat? Voiko niistä kirjoittaa kirjan? Minusta ne ovat täysin tilannekohtaisia. Jos niiatuttaa, niin sitten niiataan. Oksasen niiauksesta heijastui hämmästys ja ilo, minusta se oli hyvin kohteliasta ja ennenkaikkea spontaania. En ollut aiemmin lukenut Oksaselta kuin Baby Janen, josta tykkäsin kovasti. Sofi Oksasesta itsestään pidän myös valtavasti (tai hänen julkisuuskuvastaan,...