Sofi Oksasen niiaus

Tulipa tässä työpaikan (jota minulla ei huomisen jälkeen enää ole) kahvipöydässä puheeksi Sofi Oksanen ja hänen tyyni olemuksensa Finlandia-palkintoa vastaanottaessa. Minusta oli ylisöpöä, kun gootti niiata niksautti kauniisti. Se on jotenkin hauska tyylirikko muuten niin rauhallisen, sarkastisen ja hieman pelottavankin kirjailijattaren julkisuuskuvassa.

Kollega oli eri mieltä. Hän oli tehnyt tutkimusta ihmisten käytöstavoista ja jossakin käytösoppaassa mainittiin, että: "Aikuinen nainen ei koskaan niiaa, paitsi kuninkaallisille.". Niin tai näin - minusta se oli kauhean söpöä. Mitä ylipäänsä ovat käytöstavat? Voiko niistä kirjoittaa kirjan? Minusta ne ovat täysin tilannekohtaisia. Jos niiatuttaa, niin sitten niiataan. Oksasen niiauksesta heijastui hämmästys ja ilo, minusta se oli hyvin kohteliasta ja ennenkaikkea spontaania.

En ollut aiemmin lukenut Oksaselta kuin Baby Janen, josta tykkäsin kovasti. Sofi Oksasesta itsestään pidän myös valtavasti (tai hänen julkisuuskuvastaan, en minä häntä tunne). Sitten aloimme työkavereiden kesken kierrättää kuvassa näkyvää vippilainaa (mainospala: vippien joukosta löytyy niitä kaikkein uusimpia ja halutuimpia opuksia. Kokeile siis onneasi ja käy kirjastossa - jo tänään!) ja yksi toisensa jälkeen kehui kirjan pilviin - sitä ei kuulemma voinut käsistään laskea.

En oikein millään kehtaa sanoa julkisesti kirjoittaa, mutta yritetään (ihan hiljaa vaan): minusta se ei ollut mitenkään erikoinen...

Kröhöm! Eihän kukaan nähnyt? :D Mutta vakavasti puhuen, aihe on tärkeä ja Oksanen kirjoittaa hyvin. Mutta missä ovat Baby Janen paniikkihäiriöiset lesbot? Missä on kaikki hätkähdyttävyys? Onko tosiaan niin, ettei kukaan Suomessa tiennyt mitä Stalinin vainot tekevät pienelle ihmiselle ennen Oksasen kirjan julkistamista? Minua kirjan aihe ei hätkähdytä ja tarina on ennalta-arvattava. Kaikki kortit isketään ennen kirjan puolta väliä pöytään ja se ei ole hyvä asia.

Mutta oikeasti Oksasen Sofi on tosi jees ja rock, minusta tämä vain ei ole hänen paras teoksensa. Edelleenkin mielestäni paras Finlandia-voittaja on Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi". Sen luettuaan pitää ihan terveenä sitä, että joku raportoi löytäneensä roskakatoksestaan peikon tai pari. Siis niitä oikeita peikkoja, ei fregaaneita.