Spefilukuhaaste jatkuu: 5. Suomalainen spefikirja

Follow my blog with Bloglovin

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki

Minä muuten linkitän tuohon kirjan otsikkoon aina mielestäni relevantin arvostelun toisaalta Internetseistä, joten myös otsikoiden takaa avautuvat sivut saattavat jotakuta kiinnostaa. :)

Nyt mentiin sitten minun kirjamakuni reunoille, ystäväni, fantasiakirjailija Liliana Lento kuitenkin vinkkasi minulle tämän kirjan. Luettavahan se on kun kerran kirjailija suosittelee (eikä ole edes oma kirja).

Ninette on Kharras-dimin aavikkokaupungin valtiaan nuorin tytär. Sulwaen on velhon oppipoika ja Arry omituisen kalpea ruukuntekijä, jonka syntyperästä kenelläkään ei ole minkäänlaista tietoa. Nämä kolme ovat lapsuudenystäviä ja heidän tarinaansa seurataan kun he ovat aikuistuneet ja maailma on heittänyt heidän tielleen uusia elinolosuhteita ja kriisejä. Kirjoihin liittyy oleellisena käärmeiden käsittelyn taito ja käärmeiden kielen taidon osaaminen. Matelijoita kirjassa kuvataan hartaasti ja rakkaudella, joten jos näitä elikoita jostain syystä kammoaa, ei Käärmeiden kaupunkia voi suositella.

Alatalo on kirjoittanut klassista fantasiaa, joka pseudokeskiajan sijaan sijoittuu aavikkomaailmaan, jossa on Antiikin Kreikan tapaan kaupunkivaltioita. Aavikkoa ja maisemia kuvataan tarkasti ja vivahteikkaasti, päähenkilöiden (omituisennäköistä Arrya lukuuottamatta) ulkonäkö jää pieneksi arvoitukseksi. Mutta ei se mitään, ylenmääräinen yksityiskohtien kuvaus ei ole minulle tärkeää: pää- ja sivuhenkilöt saavat mielikuvituksessani riittävän muodon. Alatalo kuvaa henkilöiden sisäistä elämää tarkemmin ja se on mielestäni oikea ratkaisu. Pohjimmiltaan kyse on kolmen henkilön kasvusta aikuiseksi siihen rooliin mihin kukin heistä on joko tarkoitettu ja mihin he ovat tietoisesti pyrkineet.

Kirja on yli 600-sivuinen paksu järkäle, joka on minulle plussaa: mikään ei ole niin turhauttavaa kuin upota sisälle tarinaan vain huomatakseen, että se loppuu pian. Tarina ei tunnu liian pitkältä, Alatalo ei kiirehdi kerronnassa, mutta ei toisaalta jumahda liialti yksityiskohtiin. Tarina on iso ja vaatii tämän pituuden. Vanhoja salaisuuksia, taikavoimia, orpolapsia eli perusfantasian elementtejä tarinassa on paljon ja kokonaisen taikamaailman tyhjentäminen kirjan sivuille ei käy käden käänteessä. Mitään en inhoa niin paljon kuin fantasiahevosia, siis niitä jotka etenevät "tuulen lailla" uskomattomia nopeuksia siinä missä jalkapatikassa meni tolkuttomasti aikaa. Tällaista kerronnallista harppomista ei kirjassa onneksi ole ja hevosetkin kulkevat ihan normiheppojen tahtiin.

En oikein osaa antaa tälle kirjalle kunnollista kritiikkiä. Olen lukenut enemmän scifiä kuin fantasiaa ja minun on vaikea hahmottaa missä fantasian kentällä nykyään liikutaan. Sanoisin, että teos on klassista fantasiaa aavikkomaisemassa, ei mitään järisyttävän uudenlaista kuitenkaan. Vertailu Martinin Tulen ja jään lauluun tulee spontaanisti mieleen tietystä tausta-asettelusta. Mutta se vertaus on kuitenkin epäreilu, sillä sellaisen juonittelun tasolle kirjassa ei ole pyrittykään pääsemään. Olisin ehkä kuitenkin odottanut hieman suurempaa yllätyksellisyyttä vaikkapa kirjan pahiksia kuvatessa. Mutta jos kirjaa lukee kasvutarinana eikä jännärinä, ei tämä ole suurempi puute, vain oma henkilökohtainen mieltymykseni.

Kenelle: fantasian ystäville, jotka ovat kyllästyneet taistelun ja strategioiden kuvaamiseen ihmiskuvauksen kustannuksella

Kenelle ei: fantasian ystävälle, joka ei kestä sitä että ihmiskuvaus on syrjäyttänyt taistelun ja strategioiden kuvaamisen.

Spefilukuhaasteen löydät täältä, aina voi liittyä mukaan!

Arvosana 1-10: 9

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuinka kiukkupussi kehitetään? (varoitus: sisältää itsesääliä ja nalkutusta)

Vauvakirjojen aatelia...