Alitsa avaruudessa

Kerään tähän Siipan parhaat - joskin välillä vähän kryptiset - letkautukset. Meillä asuu näköjään varsinainen vääräleuka. Bussissa, Vinoteca Piemonten (ravintola) ikkunan kohdalla: "Vinotecassa ollaan vinosti, discoteekissa pyöreesti!" Yleistä tietoa: "Abba voitti Euroviisut kappaleellaan Waterloo, elikkäs Vesivessa." Lucian päivänä: "Hyvää Lusijan päivää, toivottaa Vankeinhoitolaitos." Toi viimeinen (ja mielikuvituksettomin) tais kyllä olla meikäläisen, mutta kyllä Siippa sillekin nauroi, ihan niinkuin omille jutuilleen! :)

Tämä sai aikaan Siipassa valtavan röhötyskohtauksen. Keskustelimme siitä kuinka lääkäreitä joskus kuulutetaan vaikkapa lentokoneissa tai teatteriesityksissä. Ja siitäpä keksimme miettiä, että missä vaiheessa itse tulisi kutsutuksi. On kyllä vähän vaikeaa kuvitella seuraavanlaista kuulutusta vaikkapa mannertenväliselle lennolle: "Huomio! Onko matkustajien joukossa kirjastonhoitajaa?". Ja mikä mahtaisikaan olla se hätätilanne, jossa tuommoisen kuulutuksen kuulisi? Lentäjillä konseptit aakkostamatta? Lainat unohtuivat uusimatta? Alun hilpeyden jälkeen tuli pieni apeus, onpas minulla tosiaankin "tärkeä" duuni. Mutta toisaalta, harvapa meistä tekee töitä hätätilanteita varten, vaan ihan tavallisen arjen sujumisen hyväksi. Mutta silti!

Ihmeelliset kiukkukohtaukseni jatkuvat edelleen. Onneksi en ole mitenkään älyttömän sosiaalinen tätä nykyä, joten eipä tätä ole ollut todistamassa kukaan muu kuin Siippa. Sanon "onneksi" siksi, että ei siinä kiukussa ole minkäänmoista järkeä, se vain yllättäen alkaa ja on sitäpaitsi aika voimakas tunnetila. Se tuntuu tulevan tyhjästä ja kummallista kyllä se kestää aikasta pitkään (minulle on tähän mennessä ollut täysin luonnonvastaista olla kiukkuinen 20 sekuntia pidempään). Asiantuntevalta taholta sain kuulla, että kiukku on suojamekanismi. Minulla on kuulemma taipumus ajatella asioita muiden kautta, miten voisin parhaiten olla avuksi, miltä muista tuntuu yms. yms. Leppoisan ihmisen maineessahan minä olenkin, mutta siinä on yksi ongelma: olen systemaattisesti unohtanut kysyä itseltäni miltä tuntuu ja mitä minä haluan. Noh, tässä astuu palvelukseen kiukku: kun koen, että olen taas liiaksi sumplinut muiden asioita, kiukustun ilman mitään sen kummempaa syytä. Tämä on merkki sii...

Niille, jotka eivät vielä tiedä: minulla on nyt Marspallo. Kiva karttapallon muotoinen esitys punaisesta planeetasta. Kyllä sitä on kiva katsella kun samalla kaihoisasti haaveilee, että aikaa riittäisi tähtitornillakin käyntiin. Yritän päästä sinne vielä tämän vuoden puolella. Olen auttamattomasti avaruushörhö. Yöpöydälläni lepäävät sulassa sovussa Jane Austenin koko tuotanto ja mm. teos nimeltä "Interstellar travel and multigenerational space ships". Hörhö nimenomaan olen siksi, että en oikein tiedä mitään, en osaa laskea satelliittien ratoja tms. Minä vain fiilistelen. Minusta olisi aivan ihanaa asua avaruudessa semmoisella isolla pyörivällä avaruusasemalla. Samalla kuitenkin olen semmoinen pelkuri, ettei minua oikein saa edes lentokoneeseen. Kummallinen olen! Ja nyt löysin uuden blogin, tämmöisen: Marsplaneetta . Hörhöjä on muitakin, vieläpä asiansa tuntevia epähörhöjä, toisin kuin minä. Jee! Juu, ei mulla oikeesti ollut muuta asiaa kuin että olen oikein iloinen tänään enk...

Pysytään muumiteemassa. Viimeksi vallalla oli Mörkö, nyt Pikku-Myy. Minusta on tullut kovin kovin kiukkuinen viime aikoina. Se on tavallaan hyvä asia, sillä olen vihdoin viimein saanut kunnolla ja painokkaasti sanottua EI. Ja luulen, että olen hankkinut muutamia vihollisia. Ainakin itse olen itseeni vähemmän tykästynyt juuri nyt. Kun sanon "ei", minut täyttää kamala syyllisyydentunne, joka huutaa sisälläni täyttä kurkkua: "Ei! Miten niin ei?!? Tuhma tyttö! Ei noin saa sanoa, olet huono!". Tämä aiheuttaa lisää väsymystä (jota pimeys tekee jo ennestäänkin) ja sitten pitää sanoa taas lisää eitä ihmisille, kun ei jaksa. Saatan olla joutumassa Ei-noidankehään, mikä ei myöskään ole mukavaa. Sisäinen ääneni on antanut minun ymmärtää seuraavia asioita: 1. Minun TÄYTYY tehdä enemmän kuin kukaan muu. 2. Minusta ei pidetä, vain minun teoistani pidetään. 3. Jos sanon ei, jotain kamalaa tapahtuu. Maalaisjärjellä ymmärrän, että nämä väittämät ovat aika lailla sisäisen natsini hal...

On vähän mörkömäinen olo - aina marraskuun puolestavälistä tammikuun loppuun. Ei siis kannata välittää siitä, että minusta ei oikein mitään kuulu, eikä minua näy missään. Käyn töissä, joo. Minut näkee joskus jopa jotain harrastamassakin, joo. Mutta että olisin oikeasti hereillä, nou vei! Ihan klassista kaamosväsymystähän tämä. Tänä vuonna olen päättänyt olla ahdistumatta moisesta: ihan luonnollistahan tämä on. Minun pääni ja kroppani ovat herkkiä valon vaihtelulle luonnossa ja voisin kerrankin elää sen mukaisesti enkä aina taistella vastaan. Miksi pitäisi olla aina REIPAS ja PIRTEÄ? Miksi tarvitsisi aina olla niin pirun ulospäinsuuntaunut vaikka ei ollenkaan tunnu siltä? Pimeällä ajalla voi olla viesti: minä ainakin olen saanut tosi monta kirjaa luettua, monia ajatuksia pääni sisällä selvitettyä ja monen monet päivänokoset ja yöunet nukuttua hyvin ja sikeästi. Ihan aina vaan ei tarvitse jaksaa samaan malliin. Pitää olla itselleen armollinen - se tuntuu hyvältä!

Tämä on lähinnä selitys- ja elossaoloilmoitus-blokahdus: olen minä vielä maisemissa, vaikka minusta ei mitään kuulu. Olen ollut kovin kiireinen, nykyisin vapaa-ajanviettoni uhkaa merkittävästi työntekoani ja ihan vain lepoanikin. Syynä on puheenjohtajuus eräässä kovin Epäonnisessa Järjestössä. Tänä vuonna ei oikein mikään tunnu menevän putkeen, vastoinkäymiset seuraavat toinen toistaan tasaisen tappavaan tahtiin. Minä ja reipas hallitukseni yrittää kaikin voimin vastata haasteisiin, mutta kun...NE EIVÄT KOSKAAN LOPU! Nyt ihan tämän viimeisen epäonnen jälkeen alkaa todella viirata päässä ja ihan aikuisten oikeasti pelkään, että olen kohta sairauslomalla. Mikä olisi ihan väärin, sillä työni on oikein mukavaa ja leppoisaa, en meinaa selvitä vapaa-ajastani! Mikä tässä tilanteessa oikein riipoo? Monet ihmiset tuntuvat nauttivan haasteellisista tilanteista ja ovat parhaimmillaan paineen alla. Minäkin olen ihan kohtuullisen stressinsietokyvyn omaava henkilö, mutta väsymyksen kasvaessa kiertue...