Mitä v....a?!? eli tapahtui Pietarissa
Lomailin aika lyhyesti tänä vuonna ja vastaavasti ulkomaanmatkani oli myös asianmukaisen lyhyt: vietimme Siipan kanssa kolme päivää ja yötä lähimmässä miljoonakaupungissa Pietarissa. Siellä oli mm.:
- mielettömän hyvää ruokaa
- ihan tolkuttoman kuuma koko ajan (mutta ilmastoitu hotellihuone)
- paljon turkooseja (eli venäjänsinisiä) rakennuksia, joista varmasti selitän jotain myöhemmin
- krumeluuria toisensa perään
Sitten siellä olivat myös suomalaiset turistit. Minä ja Siippa emme varsinaisesti lähteneet seuramatkalle, vaan valitsimme matkanjärjestäjän valmismatkan lähinnä viisumimuodollisuuksien helpottamiseksi. Niinpä kaikkosimme aika nopeasti muusta seurueesta (joka kulki onnellisena laumana joka paikassa kuvia napsien) ja huomasimme näyttävämme lähinnä saksalaisilta turisteilta. Muusta suomalaisesta seurueesta poikkesimme siinä, että odotimme esimerkiksi rauhassa, että tarjoilija tuo ruokalistan pöytään, emmekä tungeksineet siistissä jonossa baaritiskille. Hississä myös vanhempi saksalainen herrasmies tunnisti meidät lajitovereikseen ja sanoi meillekin reippaasti: "Guten morgen!" Se on sitten eri asia, onko mitenkään hienoa olla saksalaiseksi turistiksi leimattu...
Venäjällä on mielenkiintoinen ja monivivahteinen asiakaspalvelukulttuuri. Joissain paikoissa luulee melkein olevansa ihan normimestassa, kun tarjoilija hymyilee. Itä-Euroopaksi paikan tunnistaa silloin vain verkkaisasta palvelusta. Useimmiten palvelu on kuitenkin varsin hymytöntä ja tylyä, erään tapaoppaan mukaan on esimerkiksi epäkohteliasta hymyillä toisille: ne kun luulevat, että hymyilevällä menee paremmin kuin heillä ja pahoittavat mielensä.
Jännittävää kyllä, pidemmän oleskelun jälkeen aitovenäläinen mökötys tuntuu tarttuvan suomalaiseenkin turistiin. Jonottaessa hotellissa huoneitamme (se kesti) tarkkailin jo vanhusikään ehtinyttä (yli 75-vuotiaita) pariskuntaa, joka kirjoitteli postikortteja hotellin aulassa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:
Mummo: Pistetäänkö kortti vielä Keijolle ja Irmelille?
Pappa: Joo. Ne assuu Kempeleellä.
Mummo: Mikäs se niiden osoite olj?
Pappa: Pistä vuan Keijo ja Irmeli, Kempele. Kyllä se perille männöö. Männäänkö tämän jäläkeen syömään?
Mummo: Ei myö nyt vielä syömään männä.
Pappa: Mitä v...ua!?! (niin että aula raikaa) Voi helevetin helevetti!
Mummo: No männään sitten jos on noin näläkä!
Tässä vaiheessa pyrskähdin yllättyneeseen nauruun, jonka naamioin yskähdykseksi. Herttainen pariskunta suoraan Suomi-filmistä äityi kovin "moderniin" kirosanojen käyttöön. Sanotaan Siperian opettavan, ei ilmeisesti tarvitse kuitenkaan mennä Pietaria pidemmälle.
- mielettömän hyvää ruokaa
- ihan tolkuttoman kuuma koko ajan (mutta ilmastoitu hotellihuone)
- paljon turkooseja (eli venäjänsinisiä) rakennuksia, joista varmasti selitän jotain myöhemmin
- krumeluuria toisensa perään
Sitten siellä olivat myös suomalaiset turistit. Minä ja Siippa emme varsinaisesti lähteneet seuramatkalle, vaan valitsimme matkanjärjestäjän valmismatkan lähinnä viisumimuodollisuuksien helpottamiseksi. Niinpä kaikkosimme aika nopeasti muusta seurueesta (joka kulki onnellisena laumana joka paikassa kuvia napsien) ja huomasimme näyttävämme lähinnä saksalaisilta turisteilta. Muusta suomalaisesta seurueesta poikkesimme siinä, että odotimme esimerkiksi rauhassa, että tarjoilija tuo ruokalistan pöytään, emmekä tungeksineet siistissä jonossa baaritiskille. Hississä myös vanhempi saksalainen herrasmies tunnisti meidät lajitovereikseen ja sanoi meillekin reippaasti: "Guten morgen!" Se on sitten eri asia, onko mitenkään hienoa olla saksalaiseksi turistiksi leimattu...
Venäjällä on mielenkiintoinen ja monivivahteinen asiakaspalvelukulttuuri. Joissain paikoissa luulee melkein olevansa ihan normimestassa, kun tarjoilija hymyilee. Itä-Euroopaksi paikan tunnistaa silloin vain verkkaisasta palvelusta. Useimmiten palvelu on kuitenkin varsin hymytöntä ja tylyä, erään tapaoppaan mukaan on esimerkiksi epäkohteliasta hymyillä toisille: ne kun luulevat, että hymyilevällä menee paremmin kuin heillä ja pahoittavat mielensä.
Jännittävää kyllä, pidemmän oleskelun jälkeen aitovenäläinen mökötys tuntuu tarttuvan suomalaiseenkin turistiin. Jonottaessa hotellissa huoneitamme (se kesti) tarkkailin jo vanhusikään ehtinyttä (yli 75-vuotiaita) pariskuntaa, joka kirjoitteli postikortteja hotellin aulassa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:
Mummo: Pistetäänkö kortti vielä Keijolle ja Irmelille?
Pappa: Joo. Ne assuu Kempeleellä.
Mummo: Mikäs se niiden osoite olj?
Pappa: Pistä vuan Keijo ja Irmeli, Kempele. Kyllä se perille männöö. Männäänkö tämän jäläkeen syömään?
Mummo: Ei myö nyt vielä syömään männä.
Pappa: Mitä v...ua!?! (niin että aula raikaa) Voi helevetin helevetti!
Mummo: No männään sitten jos on noin näläkä!
Tässä vaiheessa pyrskähdin yllättyneeseen nauruun, jonka naamioin yskähdykseksi. Herttainen pariskunta suoraan Suomi-filmistä äityi kovin "moderniin" kirosanojen käyttöön. Sanotaan Siperian opettavan, ei ilmeisesti tarvitse kuitenkaan mennä Pietaria pidemmälle.
Kommentit