Kun aamu sarastaa taas
Olen palannut! Elämä on onneksi aaltoliikettä: välillä sataa kuraa niskaan kunnolla. Tasapainon vuoksi välillä tapahtuu paljon positiivisia asioita, jotka sitten nostavat ihmisen takaisin pelikentälle. Minulle tapahtuneet positiiviset asiat:
1. Veljenpoikani "Sulevi"
Hänen syntymänsä pelasti suurinpiirtein koko sukumme (ei mitään paineita, veljenpoika!). Hänen kasvuaan aivan normaalina pienenä poikana on ollut tervehdyttävää seurata. Syksyn tullen hän täyttää 1,5 vuotta ja alkaa tapailla ensimmäisiä sanojaan, kovasti kävelee jo. Perheemme ja sukumme ovat onnellisia tällä hetkellä, kokonaisia ja tyynen tyytyväisiä. Olavia tulee olemaan ikävä koko loppuelämän ajan, mutta olemme sen pienelle enkelille velkaa että elämme omaa elämäämme täysillä.
2. Kuorolaulu
Aloitin syksyllä laulamisen oratoriokuorossa. Se on tervehdyttävää hommaa: kolmen tunnin kuorotreenien aikana oma ääni sulautuu toisten äänteen joukkoon. Oikein tunnen kuinka verenpaineeni laskee ja pulssini tasautuu, ja omat murheet unohtuvat. Joka kerta tunnen kuorolaulun terveysvaikutukset, joista voi lukea lisää täältä.
Lisäksi johdan nörttityttökuoroa. Meihin voi liittyä kuka vain ja tällä hetkellä meillä on jo ensimmäinen miesnörttityttö laulun iloa kokeilemassa. Tämä kuoro on tuonut minulle uusia sosiaalisia kontakteja, viisaita keskustelua ja nörttäämisen riemua. On ihanaa miten avoimesti jokainen voi hyödyntää omia vahvuuksiaan yhteiseksi eduksi. Joku osaa piirtää, niinpä meillä on hieno logo. Minun kädessäni pysyy tahtipuikko (hmm. voisinpa jopa hankkia semmoisen). Muutama muu on jo sovittanut meille kappaleita, itse aion myös kokeilla samaa. Siinä missä syksyllä koin, että olen yksin maailmassa ja täysin epäonnistunut yksilö, tämä kuoro on antanut minulle täysin päinvastaista voimaa: joukossa on voimaa ja yhdessä olemme vahvoja.
3. Oman alan löytyminen
Olen tarvinnut elämääni suvantovaiheen, vaikka se onkin ollut masennusta ja surua. Se on ollut kuitenkin myös ensimmäinen kerta elämässäni kun olen ollut pakotettu pysähtymään ja rauhallisesti arvioimaan elämääni ja sitä mitä oikeasti haluan. Paniikissa yritin hakeutua hoitoalalle sinne pääsemättä. Ja hyvä etten päässyt, sillä olisin mennyt väärään paikkaan. Minun kiinnostukseni suuntautuvat toki sinnepäin, mutta enemmän sosiaalipuolelle. Kevään yhteishaussa hain yliopistoon ja kuusi päivää olen nyt totutellut siihen, että olen ensimmäisen vuoden sosiaalityön opiskelija! Minusta tulee sosiaalityöntekijä. Joka aamu tajuan tämän asian jotenkin paremmin: minulle on annettu toinen mahdollisuus ja minulla on taloudelliset edellytykset tämä mahdollisuus täysimääräisesti käyttää.
Nyt tämä blogi versoo myös uutta. Nyt olen jälleen "minä", täynnä tarmoa ja toivoa. Nyt myös ymmärrän mikä oli syksyisen pysähdyksen tarkoitus: minun piti vetää käsijarrusta ja pysähtyä katsomaan karttaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen tietäväni minne oikein olen menossa.
1. Veljenpoikani "Sulevi"
Hänen syntymänsä pelasti suurinpiirtein koko sukumme (ei mitään paineita, veljenpoika!). Hänen kasvuaan aivan normaalina pienenä poikana on ollut tervehdyttävää seurata. Syksyn tullen hän täyttää 1,5 vuotta ja alkaa tapailla ensimmäisiä sanojaan, kovasti kävelee jo. Perheemme ja sukumme ovat onnellisia tällä hetkellä, kokonaisia ja tyynen tyytyväisiä. Olavia tulee olemaan ikävä koko loppuelämän ajan, mutta olemme sen pienelle enkelille velkaa että elämme omaa elämäämme täysillä.
2. Kuorolaulu
Aloitin syksyllä laulamisen oratoriokuorossa. Se on tervehdyttävää hommaa: kolmen tunnin kuorotreenien aikana oma ääni sulautuu toisten äänteen joukkoon. Oikein tunnen kuinka verenpaineeni laskee ja pulssini tasautuu, ja omat murheet unohtuvat. Joka kerta tunnen kuorolaulun terveysvaikutukset, joista voi lukea lisää täältä.
Lisäksi johdan nörttityttökuoroa. Meihin voi liittyä kuka vain ja tällä hetkellä meillä on jo ensimmäinen miesnörttityttö laulun iloa kokeilemassa. Tämä kuoro on tuonut minulle uusia sosiaalisia kontakteja, viisaita keskustelua ja nörttäämisen riemua. On ihanaa miten avoimesti jokainen voi hyödyntää omia vahvuuksiaan yhteiseksi eduksi. Joku osaa piirtää, niinpä meillä on hieno logo. Minun kädessäni pysyy tahtipuikko (hmm. voisinpa jopa hankkia semmoisen). Muutama muu on jo sovittanut meille kappaleita, itse aion myös kokeilla samaa. Siinä missä syksyllä koin, että olen yksin maailmassa ja täysin epäonnistunut yksilö, tämä kuoro on antanut minulle täysin päinvastaista voimaa: joukossa on voimaa ja yhdessä olemme vahvoja.
3. Oman alan löytyminen
Olen tarvinnut elämääni suvantovaiheen, vaikka se onkin ollut masennusta ja surua. Se on ollut kuitenkin myös ensimmäinen kerta elämässäni kun olen ollut pakotettu pysähtymään ja rauhallisesti arvioimaan elämääni ja sitä mitä oikeasti haluan. Paniikissa yritin hakeutua hoitoalalle sinne pääsemättä. Ja hyvä etten päässyt, sillä olisin mennyt väärään paikkaan. Minun kiinnostukseni suuntautuvat toki sinnepäin, mutta enemmän sosiaalipuolelle. Kevään yhteishaussa hain yliopistoon ja kuusi päivää olen nyt totutellut siihen, että olen ensimmäisen vuoden sosiaalityön opiskelija! Minusta tulee sosiaalityöntekijä. Joka aamu tajuan tämän asian jotenkin paremmin: minulle on annettu toinen mahdollisuus ja minulla on taloudelliset edellytykset tämä mahdollisuus täysimääräisesti käyttää.
Nyt tämä blogi versoo myös uutta. Nyt olen jälleen "minä", täynnä tarmoa ja toivoa. Nyt myös ymmärrän mikä oli syksyisen pysähdyksen tarkoitus: minun piti vetää käsijarrusta ja pysähtyä katsomaan karttaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen tietäväni minne oikein olen menossa.
Kommentit