tiistai 23. marraskuuta 2010

Al is Weird

Olis mulla vaikka kuinka paljon kirjoitettavaakin, mutta nyt ei jaksa. Väsyttää ja tunteet ovat ihmeen pinnassa: purskahdin itkuun kun kuulin uutisista, että Tampereen ravintolaräjähdys oli tuhopoltto. Ja tietty myös törkeä kolminkertainen kuolemantuottamus.

Mutta naurukin on kyllä herkässä. Tässä taas kaikkien lukijoideni kiusaksi tämän hetken kuumimmat Weird Al Yankovic-rainani:

Don't Download This Song
- painavaa asiaa tekijänoikeuksista. Taattua euroviisukamaa - joskin saksalaisilta saattaisi mennä satiiri yli hilseen...

The Saga Begins - suositeltavaa katseltavaa Jar Jar Binks-allergisille: jos haluaa kuulla mitä ykkösosassa tapahtui (mutta ei kestä katsoa), Obi Wan kertoo kaiken näpsäkällä kantrilaulullaan.

maanantai 8. marraskuuta 2010

engl. patience = kärsivällisyys, patient = potilas...

...minä en osaa. Minä en osaa olla kärsivällinen potilas. Minä en osaa levätä laakereillani, vaikka pitäisi. Minä en osaa olla heikko ja tarvitseva. Mutta nyt on pakko.

Sairastuin ties monettako kertaa samaan vaivaan: häntäluuni päällä olevat kudokset tulehtuivat ja jouduin sairauslomalle 27.10., syntämäpäivänäni. Istumatyötä kun on aika paha tehdä kun ei pysty istumaan. 10-vuotishääpäivä (28.10.) meni päin helvettiä, samaten syysloma, joka oli seuraavalla viikolla. Syyslomaani vietin osin sairaalassa, jossa minut leikattiin. Nyt makaan sängyllä vatsallani ja kirjoitan tätä. Olo on jo hieman parempi: en ole kipu(enkä kipulääke-)tokkurassa ja voin istua jo vaikkapa bussimatkan ajan.

Mutta tämä on ihan kamalaa! Olen heikko kun sokea kissanpoika ja olotila vaihtelee päivästä toiseen, toipuminen tuntuu olevan melkoista aaltoliikettä. Enkä ole edes kunnolla kipeä: sairaalassa petinaapurina oli nuori nainen, jolla on kolme lasta, Crohnin tauti ja enää 1,4 metriä ohutsuolta jäljellä. Hän kesti ihan hyvin. Minä sen sijaan menen ihan sekaisin siitä, että joudun reiluksi kolmeksi viikoksi sairauslomalle ja siitäkin, että jatkotoimenpiteet ovat avoinna (toistuuko tämä episodi, pääsenkö tästä taudista eroon, voinko olla kriittisenä aikana pois töistä, entäpä kaikki vapaaehtoisaktiviteettini, joissa olen tehnyt itseni liian tärkeäksi, yms. yms.).

Nyt on se aika kun en voi antaa muille mitään, vaan minun on vain otettava vastaan. Huomaan, että en osaa. En halua. Minä voin vain antaa, jakaa omastani, pyyteettömästi ja mielelläni. Minä en kerta kaikkiaan kykene olemaan ottavana osapuolena. Luulen, että muut eivät tule toimeen ilman minua. Eivät tulekaan, mutta minäkään en tule toimeen ilman muita. On tuskallista huomata, että minäkin olen vain ihminen, laumaeläin, joka on täysin riippuvainen toisten lajitovereiden hoivasta tiukalla hetkellä.

Toipilaana olo on kovin pysäyttävä kokemus: miten olenkaan voinut olettaa olevani niin korvaamaton? Sehän on suoranainen epäluottamuslause kaikkia lähimmäisiäni kohtaan. On aidosti hämmästyttävää huomata, että maailma ei romahtanutkaan, vaikka olin äkillisesti poissa sitä kannattelemasta. Sen sijaan maailma tuntuu kannattelevan minua. Tuntuu tuskalliselta ja turvalliselta yhtä aikaa: kyllä tämäkin tästä vielä hoituu.

Nyt on siis aikaa kurjaa, mutta samalla olen maailman onnellisin ihminen: minulla on Siippa, joka kyllä korjaa minut tästä(kin) ahdingosta. Rakas, tämä on sinulle: olet minulle arvokkaampi kuin tuhat Chris Martinia.