tiistai 30. heinäkuuta 2013

Rakkaat asiat, osa 1: parvekkeella

Tavaraa mennyt 518

Näköjään olen innostunut aloittamaan erilaisia reportaasisarjoja (osa 1 sitäjatätä). Nähtäväksi jää tuleeko näitä osia koskaan lisää. Tämänkertainen sarja on vastaisku kaikelle sille tavaran dissaamiselle, jota tässä blogissa on harjoitettu tämän vuoden aikana. Se, että tuhat tavaraa saa mennä ei tarkoita sitä, että minä en rakastaisi tai arvostaisi niitä jäljelle jääviä tavaroita. Päinvastoin olen melkoinen materialisti: kerään ja hamstraan, jos en nyt niin paljon valmista materiaalia, niin paljon kaikenmoisia projekteja ja harrasteita. Siksi en oikein voi aina puhua rakkaista esineistä, puhun siis rakkaista asioistani.

Tämänkertaisen blokahduksen aihe on kasvit. Ne eivät ole tavaroita vaan eläviä olentoja, joten tässäkin suhteessa asiat-termi on oikeutettu. Minä harrastan parveke- ja ikkunaviljelyä. Noin, se on sanottu, harrastan. Minulla on näet kummallinen ja kieroutunut käsitys harrastamisesta. Olen aina assosioinut sen suorittamiseen: näkyvää tulosta pitää tulla ja siitä on oltava selkeää etua jollekin toiselle henkilölle. Tämän logiikan mukaan harrastan ainoastaan vanhan musiikin soittamista Muskotissa, sillä siitä saavat ihmiset jonkinmoista viihdykettä. On sanomattakin selvää, että olen ollut itselleni huonoa seuraa menneisyydessä: näin ulkokohtainen oman arvon määrittely on ollut ahdistavaa ja hyvin sokeaa.

Totuus on kuitenkin, että kasvit menevät todennäköisesti harrastuslistan kärkeen. Minulla on iso kasa tosi mielenkiintoisia kasvikirjoja (niistä lisää lähitulevaisuuden kirjoituksessani) ja minä kuulun jopa Hyötykasviyhdistykseen. Mutta eihän tämä mikään valtavan dynaaminen ja tuottelias harrastus ole. Harrastukseni ydintä näin kesäisin on istua parvekkeella ja katsella kuinka kasvit kasvavat. Pölyttelen pensselillä kukkia, katselen tarvitseeko joku kasvi lisää tukea, mietin mikä siemen onkaan löytänyt kasvupaikan kahvipuuni juurelta. Erityisesti minua kiinnostavat siemenet, niitä minä kerään. Kun saan satoa (vaikkapa chilistä), otan siemenet talteen: istutan niistä seuraavana vuonna kasveja lisää. Kovin pitkään siementen keruuseen en ole vielä päässyt, pisin omien siementen ketju on orvokeilla, joiden kolmas sukupolvi näkee päivänvalon tänä kesänä.


Alkuperäiset ostosiemenet olivat sekoitus violetteja, keltaisia ja valkoisia yksivärisiä orvokkeja. En yhtään muista miltä viime kesän orvokit näyttivät, mutta nämä tämänkesäiset ovat kyllä hauskoja. Kaikki ovat kaksi-tai kolmevärisiä ja keskenään erilaisia. Olen nähnyt mitä mielikuvituksellisempia variaatioita annetuista perusaineksista, lisäksi violetin sävy on alkanut elämään: kuvassa vaaleampi versio violetista. Orvokit ovat huomattavan pieniä, kasvi on keto-orvokin kokoinen ja kukka isompi kuin villiorvokissa mutta huomattavasti pienempi kuin jalostetuissa lajitovereissaan. Olen orvokeistani valtavan ylpeä: ne ovat kauniita, yllätyksellisiä ja ihanan vihannan tuoksuisia, rinnastuvat lähinnä apilaan tuoksurintamalla. Onnellisena odotan siemensatoa (kukan tilalle kasvaa pieni siemeniä sisältävä siemenkota), että pääsen istuttelemaan ensi kesänä neljännen sukupolven omatuotanto-orvokkeja.


Kehäkukassa on menossa toinen sukupolvi. Tämäkin kukka on pienempi kuin ostosiemenestä viljelty, mutta muuten samanlainen. Alkuperäisessä sekoituksessa oli oransseja ja keltaisia kukkia, toistaiseksi olen nähnyt vain keltaisia kehäkukkia. Suurin osa kehäkukista kuitenkin kuhnustelee ja odotankin että oranssit kukat ilmaantuvat vielä elokuun aikana. Chilit ovat myös toista sukupolvea ja ihan kohta syötävissä. Minulla on niille täydellinen pastaresepti odottamassa, senkin raportoin tänne hyvin pian (punastukaapas nyt chilit, että täti pääsee syömään!).


Ylläolevassa kuvassa kukkii härkäpapu. Minulla on iso ruukku parvekkeella, jossa aikaisempina vuosina on kasvanut mm. tomaattia. Ajattelin, että nyt voisi olla palkokasvien aika: ne osaavat ottaa typpeä suoraan ilmakehästä ja varastoivat sitä juuriinsa. Typen ylijäämä sitten siirtyy juurista maaperään ja seuraavina kesinä tämä multa on taas ravittua käytettäväksi vaativampien kasvien kasvatukseen. Härkäpavut ovat ostosiemenestä, kuten ovat myös tomaatit, lakritsa (toivottavasti tämä hento pieni taimi selviää talven yli ikkunalaudalla), mansikka ja palsami. Lisäksi kaivelin vihannespaprikasta siemeniä ja tungin multaan: nyt minulla on kolme paprikanraakiletta pullistumassa.

Että kyllä tämä ihan harrastuksesta käy. Vaikka tämä on introverttiä kasvien kasvun kyttäämistä. Ja vaikka sato-odotukset tällä hetkellä ovat: 7 chilipalkoa, 6 tomaattia, 6 palkoa härkäpapuja, kolme paprikaa ynnä mausteeksi basilikaa, sitruunamelissaa ja oreganoa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Scifisarja Backlog, osa 1: Firefly

Tavaraa mennyt: 517

Minun täytyy tehdä tunnustus: olen surkea katsomaan hyviä spefisarjoja ajallaan. On suoranainen ihme, että olen kärryillä True Bloodissa. Olin kärryillä jopa Lostissa, kunnes siinä ei ollut päätä eikä häntää. Olen tutun ja turvallisen ystävä: Star Trekiä etu- ja takaperin minulle, kiitos. Kaikki sarjat ja niihin liittyvät parodiat. Tämä aiheuttaa "pieniä" ongelmia, kun maailmassa olisi kuitenkin niin monta hyvää scifisarjaa katsottavana.

Nyt minä ja Siippa puramme tätä vuosikymmenen mittaista backlogiamme aloittaen sieltä vanhemmasta ja kultimmasta päästä. Tässä blokahduksessa kuullaan siis mielipiteitäni sarjasta Firefly ja sen jatkoleffasta Serenity.

***ei spoilereita, jos et avaa linkkejä, niistä en mene takuuseen***

Firefly on spefisarjojen kultasormen Joss Whedonin luomus, kuten myös mm Buffy the Vampire Slayer, Angel ja Dollhouse. Näistä sarjoista juuri Firefly on mielestäni eniten "laatikon ulkopuolelta" ainakin suhteessa Whedonin muuhun tuotantoon: kyseessä on avaruuteen sijoittuva cowboy-tarina hieman kyseenalaisen menneisyyden omaavien henkilöiden ja heidän Serenity-nimisen aluksensa edesottamuksista. Alun alkaen Gene Roddenberry myi Star Trekin televioyhtiölle luonnehtimalla sitä "Avaruuden vankkurikaravaaniksi" (The Wagon Train of space). Wagon Train viittaa 1960-luvun amerikkalaissarjaan, joka kuvasi vankkurikaravaanin etenemistä 1800-luvun Villissä Lännessä. Sitähän Star Trek tosiaan oli avaruudessa: tähtienvälinen vankkuri, jonka seuraavasta määränpäästä ei ollut tietoa. Minusta Firefly-sarja on hauska tribuutti tälle ajatukselle.

Sarjaa tehtiin vain yhden tuotantokauden verran (14 jaksoa) ja ihan jokainen jakso ei ehkä ole ihan maailman parasta viihdettä. Silti olen sitä mieltä, että sarja on kulttimaineensa ansainnut. Valitettavasti kuitenkin Fox-kanavan valtataistelut tappoivat sarjan heti alkuunsa ja jatkoa ei ole tiedossa.

Jatkoa Serenity aluksen seikkailut saivat aluksen nimeä kantavasta elokuvasta, Serenity ilmestyi Universalin tuottamana elokuviin vuonna 2005. En ollut kovin tyytyväinen elokuvaan: sitä oli viety liikaa Hollywood-räiskinnän suuntaan ja monia askarruttavia kysymyksiä jätettiin auki. Sarjan olisi suonut saavan jatkoa, sillä elokuva ei millään riitä kertomaan kaikkia sarjan auki jättämiä kysymyksiä. Elokuva sortuu muutamiin mielestäni typeriin (tästä voi toki vapaasti olla eri mieltä) oikaisuihin: jos henkilöä ei ehditä syventää, hänet tapetaan (tämä keskeisten hahmojen tappaminen on tosin yksi Whedonin tavaramerkeistä, joten kai hänen on oltava uskollinen tyylilleen). Tai: jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, tapellaan näyttävästi ja railakkaasti. En pidä liiallisesta ja suorasukaisesta väkivallasta, vaan ennemminkin oveluudesta. Tässä suhteessa tv-sarja loisti verrattuna elokuvaan: sarjan moniuloitteiset hahmot jallittivat vastustajiaan mennen tullen kun taas elokuvassa raaka voima ja väkivalta tuntui olevan keskeisin tapa ratkoa ongelmat. Ja hahmojen tappaminen, se on kuulkaa julmaa! Minä kiinnyn hahmoihin ja nautin seikasta että alkuteksteissä näkyvien näyttelijöiden roolihahmot yleensä (poikkeuksiakin on) selviävät hengissä.

Jos Whedon haluaa pitää ihmisiä varpaillaan pääosahenkilöiden henkiparan suhteen (mikä on julmaa), hän voittaa minut takaisin puolelleen vahvoilla naishahmoillaan, joita hänen jokaisessa sarjassaan esiintyy. Fireflyn suosikkihahmoni on Kaylee Frye, söpö nörttityttö, jolla on avaruusalusten tekniikka hallussaan. Häntä esittää yhtä ihana Jewel Staite. Rakastan Kayleen monisyistä hahmoa: yhtä aikaa herkkä hippityttö ja taitava mekaanikko. Kaylee on myös inhimillinen hahmo: tositilanteessa hän saattaa paeta ja pelätä tilanteissa, joissa muut Fireflyn jäsenet vaan roiskivat menemään. Lisäksi Kaylee haluaa, että kaikki olisivat aina kavereita, motto "Make Love Not War" pätee häneen täydellisesti (tarina siitä, miten Kaylee liittyi Fireflyn miehistöön on suorastaan hervoton esimerkki tästä).

Jewel Staite puhumassa faneille vuonna 2005, lähde Wikimedia Commons.

En arvioi sarjaa jakso jaksolta. Totean kuitenkin, että sarja on jatkuvajuoninen, edellisissä jaksoissa tapahtuneisiin juttuihin viitataan ja päähenkilöt syventävät sarjan edetessä omaa tarinaansa. Kannattaa siis katsoa jaksot järjestyksessä. Erittäin vahvasti suosittelen sarjaa, elokuvan suhteen minulla on varauksia, mutta kyllä senkin katsoo.

Vinkatkaahan minulle mitä kaikkea olen viimeisen vuosikymmenen aikana missannut. Ainakin Eureka odottaa vuoroaan backlogissa, saa nähdä koska sinne asti ehdimme. Vaikka katsoimme Fireflyn Siipan kanssa yhdessä, tämä arvio on oma henkilökohtainen kantani sarjasta ja elokuvasta. Täten annan tuomioni seuraavasti (kun minä niin tykkään antaa kouluarvosanoja kaikelle):

Arviot

Firefly-sarja: 9,5
Serenity-elokuva: 7