torstai 24. marraskuuta 2011

Saanko esitellä, ikäneito Österström!

Viime aikoina ei ole mennyt mitenkään älyttömän lujaa. Väsyttää niin maan perusteellisesti ja työpaikkakin lipsahti alta. Onkin aika tehdä jotain ihan muuta ja aloittaa uuden historiallisen aikakauden harrastus. Lauantain tulen viettämään Suomenlinnassa, Wiaporin joulubaalissa. Soitamme vanhanmusiikinyhtye Muskotin kanssa tanssimusiikkia, tanssiaiset kun ovat ainakin noin periaatteessa kyseessä. Samalla olen tullut puolivahingossa perehtyneeksi 1700-luvun elämään täällä kaukana Suomessa, tarvitsen nimittäin historiallisen persoonan jona esittäytyä muille tanssiaisvieraille.

Eli: 1000-1600-luvuilla minut tunnetaan toki edelleen Alitsa Ainovaisena. 1700-luvulla olen (ikä)neito Österström, Haapaniemen kadettikoulun tallimestarin tytär, joka yrittää epätoivoisesti päästä naimisiin. Olen kuitenkin jo melkein viidenneljättä ikäinen ja aika hitsin epätoivoinen. Lisäksi viidenkolmatta-vuotias pikkusisareni on kovin harmistunut, hän kun ei tanssiaisiin pääse, ennenkuin minä olen turvallisesti avioliiton satamassa. Olen toki melko hyvätaustainen, köyhtyneen aateliston jälkikasvua, mutta vaikka Papá kuinka on asettanut minut nuorten kadettien tielle, he haikailevat suurempia saaliita, kartanonneitejä Joroisista.

Tässä tarinassa on totta toinen puoli. Haapaniemen kadettikoulu sijaitsi sopivana ajankohtana kotipaikkakunnallani Rantasalmella. Olen monena kesänä ollut kotipaikkakuntani kulttuuritoimen palveluksessa, joskus väsännyt museonäyttelyä, joskus pitänyt hautausmaakierroksia (kuten monilla pienillä paikkakunnilla, on Rantasalmenkin kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin paikka itsestäänselvästi kirkkomaa). Hautakivissä vilisee sotilas- ja aatelissukuja (mm. muutama sukupolvi Ehrnrootheja). Totta on myös se, että naapurikunta Joroinen hyötyi kadettikoulusta Rantasalmea enemmän, sillä ylempi upseeristo rakensi kotinsa sinne, mm. Järvikylän kartanon, jonka moni tuntee nykyään ihan muista yhteyksistä. Ei olisikaan ollut mitään järkeä rakentaa isoa kartanoa ihan rajan pintaan, venäläiset kun hyökkäsivät asemistaan Savonlinnasta Ruotsi-Suomen puolelle säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tarinan toinen puoli onkin sitten täysin fiktiivinen. Österström on paitsi käännös nimestäni, myös mainio raittiustesti. En voisi kuvitella voivani juoda kovinkaan paljoa ilman että kyseisen nimen lausumistapa muuttuisi. Ei enää siis boolia ikäneidolle siinä vaiheessa kun ei oma nimi enää luonnistu. :D

Minulla on myös hieno kelta-punainen asukokonaisuus, jota takuuvarmasti esittelen täällä(kin) mahdollisimman pian. Mukavaa kuitenkin, että juuri tähän hetkeen on tarjolla jotakin muuta, kuin viimeisten työpäivien (4 kappaletta) viimeisten työtuntien laskemista.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Lukeva mehiläiskuningatar hullussa pakastimessa

Oli rauhallinen viikonloppu ja sen kunniaksi luin neljä kirjaa! Ja tässäpä niistä juttua:

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar eksyy gorgien karattua vahingossa kirjastoautoon? Kuningattaren täytyy tietenkin lainata velvollisuudentuntoisesti kirja, ettei kirjastovirkailija pitäisi kokoelmaansa puutteellisena. Lukuvelvollisuudesta muodostuu hyvin nopeasti hallitsijantyötä haittaava pakkomielle. 


Kirjana ei mikään kummoinen, mutta kuitenkin kiva pikku tarina siitä miten lukeminen muuttaa ihmistä - joskus jopa varsin radikaalilla tavalla.

Kouluarvosana 4-10: 8

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalon uusin käsittelee sekä yleismaailmaallisia että henkilökohtaisia tragedioita, jotka molemmat koskettavat mehiläistenkasvattaja Orvoa. Mehiläiset alkavat salaperäisesti kadota ja Orvo löytää asialle varsin sinisalomaisen selityksen. Lisäksi raastaa suhde suurtilalliseen naudankasvattaja-isään ja ekoterroristi-poikaan.


Kirja on ihan loistava - ja ihan kamala. Oikeasti, olemme ihan pulassa jos vuoden 2006 salaperäisten mehiläiskuolemien sarja toistuu laajemmassa mittakaavassa. Silloin ei ole ongelmana vain hunajan saannin loppuminen, jota joku sivuhenkilö kirjassa jäi suremaan. Hyvin tärkeä ja herättelevä kirja siitä miten huonosti olemmekaan luontoa kohdelleet!

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Surullinen tarina ydinperheestä, jossa on ulkoisesti kaikki hyvin. Isä on hurskas pappi, äiti sopeutuvainen vaimo, tytär kiltti ja kunnollinen suorittaja ja poika...noh, poika on hullu. Mieleltään sairas, joka rikkoo toistuvasti perheen idyllistä kuvaa itsestään. Kirjassa tytär pohtii yhden iltapäivän aikana elämäänsä kahvilassa istuen ja miettien (perhe)historiaa, joka on tähän hetkeen tuonut. Oliko kaikki niin ongelmatonta, kenen olikaan syy ja miksi.


Perheen tarina kosketti, koskapa tulen itse samanlaisesta perhepaletista, johon kuuluvat isä, äiti, tytär ja poika. Vaikka yhteneväisyydet loppuvat siihen, on Hirvonen tunnistanut perheen sisäisestä roolijaosta jotain joka herättää heti tuttuuden tunteen. Noinkin olisi siis voinut näillä perhekorteilla käydä.


Kirja on läpeensä psykologista pohdintaa, joten toiminnan ystäville sitä ei oikein voi suositella. Minä tietysti tykkäsin älyttömästi.

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Helsingin Sanomien kolumnistina toiminut Silfverberg otti kolumninsa uuteen käsittelyyn ja laajensi niiden aiheita tätä esseeteosta varten. Erilaiset kirjailijaa koskettavat asiat kuten luonnonsuojelu, feminismi ja ateismi saavat osansa erittäin ansiokasta pohdintaa. 


Silfverberg on hyvin rohkea kirjoittaja ja tekee älykkäitä ja perusteltuja analyysejä hyvinkin aroista aiheista. Hän on hyvin älykäs nainen - ja sellaisena saa helposti vihamiehiä. Luin nopeasti ja päätäni nyökytellen. Itse en vain koskaan uskaltaisi kirjoittaa yhtä rohkeasti.

Kouluarvosana 4-10: 9

torstai 10. marraskuuta 2011

Nalli napsahti...

...omalle kohdalle. Pomo ilmoitti että häneltä vietiin meikäläisen palkkarahat pois vuoden alusta ja vuoden 2012 aloitan siis työttömien kirjoissa. Jännää miten ihminen kaikesta selviytyy ja jännää miten olenkin tässä kahden päivän aikana käynyt läppi melkomoisen tunteiden vuoristoradan. Hyvin jännää!

Aivan ensiksi (tiistaina) iski shokki. Pomon ilmoitellessa kovasti pahoitellen asiaansa en oikein ollut uskoa asiaa todeksi. En koko päivänä tuntenut oikein mitään ja huolestuin itsestäni: eikö minua ollenkaan hetkauta töitteni loppuminen?!?

Hätäilin turhaan, sillä hätä iski keskiviikkona. Kaikki oli pielessä. Olin vihainen itselleni, että olinkin mennyt valmistumaan alalle, jolle työllistyy kourallinen ihmisiä ja eikä minulla näin ollen ole minkäänlaista pätevyyttä ja uskottavuutta nyky-yhteiskunnassa. Koin olevani läpikotaisin turha ja tarpeeton ihminen, valmista vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeelle. Pinna oli lyhyt, itku herkässä. Illan vietin itkien ja itsesäälissä rypien.

Aamulla heräsin uuteen päivään ja tihrustelin ulos ikkunasta itkemisen turvottamien nakkisilmien raoista. Ja toden totta, paistaa se aurinko tähänkin risukasaan! Minulle on tarjottu elintärkeää taukoa: laskeskelin jo alkusyksyllä, että jos joudun työttömäksi, minun kannattaa opiskella viittä vaille roikkuva kanditutkinto pois, siihen menee alle puoli vuotta. Jotenkin alkushokissa se vain unohtui.

Minulla ei ole mitään hätää, minä olen tarpeellisen ammattialan harvinainen edustaja, minua tarvitaan vielä. :)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Vapinaa ja sikiöseulontoja

Siis en ole raskaana enkä juuri vapisekaan. Olen vain taas lukenut muutaman kirjan, tällä kertaa sattumoisin lääketiedeteemalla.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - hermojeni tarina


Amerikannorjalainen kirjailija törmää ongelmaan puhuessaan isävainaansa muistotilaisuudessa: yhtäkkiä hän saa käsittämättömän vapinakohtauksen. Häntä ei jännitä, sureta, ahdista, mutta jostain syystä hänen kehonsa reagoi täysin päästä erillään voimakkaalla vapinalla. Tästä alkaa selvitystyö, jonka Hustvedt tekee hyvin perusteellisesti. 


Kirja käy läpi aivojen rakenteen ja erilaiset teoriat ihmisen syvimmästä olemuksesta, tietoisuudesta ja suurin piirtein kaikesta. Paikoin kirja on erittäin kiehtovaa luettavaa ja ainakin yleistietoa voimakkaasti lisäävää. Mutta siis oikeesti: jos vapisuttaa, niin sitten vapisuttaa! Jos johonkin ei löydy vastausta, niin ei sitten. 


Kirja on luetteloitu neurologian hyllyluokkaan, se on siis tieteellisen tekstin sekaista omaelämäkertaa. Kotimainen vastine tämäntyyppiselle kirjallisuudelle olisi Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen, joka kertoo hänen lapsitoiveistaan ja odotusajastaan. On myös olemassa kaunokirjallinen asiasana, joka kuvaa asiaa hyvin: itsetilitys. Hustvedt on rohkea kirjoittaessaan näinkin paljon itseään esille.


En ole lukenut kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa, enkä ihan äkkiä luekaan. Kirjasta piirtyy pakkomielteisen, näsäviisaan ja pedantin naisen muotokuva, johon minun on mahdoton samaistua, vaikka itseanalyysi ja -tilitys ovat lempiasioitani tässä maailmassa. Kirjailija pyrkii älyllistämään kaiken ja hänen maailmansa liikkuu kovin syvästi hänen oman napansa (tai tässä tapauksessa hänen päänsä) ympärillä. Tykkäsin ja samalla en tykännyt yhtään.

Kouluarvosana 4-10: 8

Janne Ora: Tähtien suojatti

Vähän vanhempi pariskunta toivoo lasta ja sattumoisin raskautuminen kestää todella pitkään. Kun sitten saadaan positiivinen raskaustulos, saadaan myös negatiivinen tulos sikiön terveydentilasta: tulevalla lapsella on varmuudella geneettinen häiriö. Mikä siis neuvoksi?


Oran kirjan päähenkilö on ihmisoikeusasioihin erikoistuneen miestoimittajan, jonka mieli myllertyy voimakkaasti kun asiat tulevat vähän liian lähelle omaa elämää. Onko hän lopulta valmis uhrautumaan viattoman (mutta vammaisen) elämän edestä vaiko olisiko abortti parempi vaihtoehto. Odottava pariskunta ei löydä yhteistä säveltä koko odotusaikana ja sattumoisin lähipiiri vilisee henkilöitä, jotka ovat perehtyneet sikiöseulontoihin ja suoranaiseen rodunjalostukseen.


Teos on tärkeä, jälleen kerran koin oppivani asiasta paljon uutta. Ehdotonta plussaa on myös se, että "oikeaa" vastausta ei ole annettu, sikiöseulonnat kun harvoin herättävät puolueetonta keskustelua. Mutta muuten kirja on uskomattoman epäuskottava sepustus henkilögalleriaansa myöten. Samaten kirjasta puuttui tietynlainen rytmi, joka olisi vienyt sitä eteenpäin. Kirjan loppuun saatuani tajusin, että siinähän oli ihan juonikin, mutta se ei vain kantanut oikein minnekään. 


Kouluarvosana 4-10: 7