tiistai 30. kesäkuuta 2009

Helle + uudet rillit = halpa krapula!

Nyt ei varsinaisesti mene kovin lujaa. Aina helteiden jatkuessa yli viikon alan voimaan huonosti. Poikkeuksetta. Elikkäs nyt voin huonosti. Luulen, että natriumtasapainoni on herkästi heilahtelevaa sorttia ja myös auringon valo tekee tepposensa. Jännää sinällään, että päivänä parina en ole enää edes kamalasti hikoillut. Se lienee oikeasti jo vähän huolestuttavaa. Tähän on kuitenkin helpohkoja parannuskeinoja. Ensiavuksi voi hypätä paria pysäkkiä ennen bussista ja mennä uimaan ihan törkeän lämpimään lampeen. Ja lopullinen ratkaisu on tietenkin jatkaa asumista Suomessa. Ei tätä pitkään kestä, pian pohjoismainen fysiikkani taas nauttii sateesta ja viimasta.

Eikä siinä vielä kaikki! Sain tänään uudet lasit, hienot ovat ja pikkuisen turkoositkin, mutta oli peijakas taas näkö huonontunut juuri sen verran, että nyt näen kyllä tarkasti, mutta muutokset hajataitossa tekevät esimerkiksi kävelyn kaupungilla kovin mielenkiintoiseksi. Tuntuu, että kaikki maailmassa on jotenkin hassussa kulmassa, portaissa pitää varoa jalkojaan. Positiivista tässä on se, että miinusta oli tullut laseihin lisää, joten peilikuvakin näyttää kovin pieneltä ja sutjakalta...:D

torstai 25. kesäkuuta 2009

Oankalit on hankalia!

Pitkästä aikaa vähän kirjallisuusarvosteluja. Tällä kertaa tartuin Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogiaan, elikkäs luin tuossa männä viikolla teokset "Aamunkoitto", "Puolipäivä riitit" ja "Imago". Viikon verran meni kolmessa kirjassa, mikä on tosi nopeasti, sillä ehdin oikeastaan lukea vain unenpöpperössä illalla (Se on itse asiassa ihan lempihetkeni päivässä, nukahtaminen kestää monesti parikin tuntia jos on oikein hyvä kirja. Pienenä sivuvaikutuksena mainittakoon se, etten enää osaa nukahtaa ilman kirjaa).

Voi hyvällä syyllä kysyä miksi olen jättänyt tämän klassikkotrilogian lukemisen tähän päivään saakka? Noh, tartuin "Aamunkoittoon" 13-kesäisenä kotipaikkakunnan kirjastossa ja silloin ajatus alien-rotuun yhdistymisestä ei vaan napannut. Sen jälkeen ajattelin, että se ei ollut oikein edes hyvä kirja. Mutta olihan se. Nyt, "muutamia" kesiä myöhemmin, tekstin sujuvuus ja post-apokalyptisen maailman loistava ja tarkka kuvaus tekevät väistämättä vaikutuksen. Ja herättävät armottomassa humanistissa joukon kiperiä kysymyksiä.

Mikä onkaan todellinen ihmisen arvo ja edes oikeus elää ja olla olemassa? Trilogian alien-rotu, oankalit, ovat sopuisia heppuja, joiden koko olemassaolon tarkoitus on etsiä uusia rotuja, joihin geneettisesti yhdistyä. He siis pyrkivät laajenemaan sulauttamalla asioita toisiinsa. Ihmiset taasen tuntuvat lähinnä toteuttavan vanhaa kunnon "hajoita ja hallitse"-menetelmää. Toisaalta oankalit eivät ole mitään puhtaita pulmusia: eivät he kauheasti ihmisiltä kysy, että "mitäs jos laitettaisiin hynttyyt yhteen?" vaan aika railakkaasti sekoittelevat erilaisia ihmis-oankali-sekoituksiaan paljoa keneltäkään kysymättä.

Osa trilogian ihmisistä liittyy oankaleihin, ja mikäs heillä on ollessa: oankalit ovat pasifisteja kasvissyöjiä, jotka osaavat elää tasapainossa luonnon kanssa. Osa ei liity, he ryhmittäytyvät omiksi hajanaisiksi vastarintaliikkeiksi ja alkavat valmistaa tuliaseita. Kumpaan joukkoon sinä kuuluisit? Minä olisin melko varmasti intergalaktisen romanssin kannalla, vaikka tulisihan sitä ehkä vähän kyllästyttyä lonkeroihin...

Joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, annan viidestä tähdestä 4 ja puoli Xenogenesis-trilogialle! Loppuun vielä akvaariouutinen: Monnisten perheen muuttokutu tuotti tulokseksi Nemo Monnisen (ikä 3 viikkoa, pituus 3 millimetriä). Lisää perhettä tulossa, juhannuksen Monniset viettiä kutemalla (kuten ilmeisesti moni suomalainen muutenkin).

torstai 18. kesäkuuta 2009

Haluatko lampaan kivestä? Eikö kukaan?!?

Olinpa eilen Siipan kanssa Metan ja hänen siskonsa luona pelaamassa. Settleriä pelattiin, elikkäs teitä ja taloja rakenneltiin ja resurssikortteja hankittiin. Olin jo muutenkin väsynyt koko illan, mutta otsikkona oleva lausahdukseni räjäytti lopullisesti pankin. Pieni selitys lienee paikallaan: Settlerissä saa tehdä kauppaa käsissään olevilla resurssikorteilla ja minä olin saanut kovin montaa lammas-korttia, mutta olisin tarvinnut kivi-kortin, että olisin saanut hienon cityn pystyyn. En vain ehkä osannut muotoilla kysymystäni oikein, kellekään ei diili kelvannut, nauroivat vaan mokomat.

Olen minäkin aikanani kives-jutuille nauranut. Vanha klassikkoni on vuodelta 1997 arkeologian peruskurssilta, jossa luennoitsijalla oli hyvin jännä tapa pitää taukoja omituisissa paikoissa. Tapahtui seuraavaa:

Luennoitsija: "Lopulta haudasta löytyi kaksi kivestä..."
Minä ja muut (tyttöopiskelijat): *hysteerinen kikatuskohtaus*
Luennoitsija: "...tehtyä esinettä..."

Juu, anteeksi vaan Eero M., mutta mitä muuta voit odottaa lähes teinitytöiltä kello 16-18 aikaan iltapäivästä? :D

Minulta ei tällä voi odottaa kovinkaan paljoa. Väsyttää ihan hirmuisesti ja odotan illan junamatkaa kotikonnuille kuin kuuta nousevaa: ajatella, että huomenna minun ei tarvitse herätä miettien miten monta pahvilaatikossa majailevaa tavaraa saankaan päivän aikana paikoilleen! Luvassa on sen sijaan saunomista, tolkutonta syömistä, talviturkin heittoa (hyisessä Saimaassa vaikka väkisin, perinteistä ei tingitä) ja NUKKUMISTA.

Kerrassaan rauhaisaa juhannusta kaikille!

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Tuparit oli, työhuone tuli!

Lauantaina meillä juhlittiin tupaantuliaisia. Kauniilla kaunolla olin kirjoittanut alakertaan lappusen, että voipi tulla vähän melua, mutta kukaan ei valittanut (vieraita varoitin myös kaunolappusella, että lauseet "onpas teillä paljon tavaraa!" ja "ettekö ole vieläkään saaneet kaikkea paikoilleen?!?" on syytä jättää lausumatta). Hurjan kiltisti ja rauhallisesti olivat meidän vieraat. Itsestäni en mene vannomaan: eräs saapunut vieras totesi että "oletteko varoittaneet naapureita, naurusi kuuluu pihalle asti!". Hirmuisen leppoisat ja mukavat tuparit. Ja astianpesukone huolehtii loppusiivouksesta!

Sunnuntaina vähän väsytti ja olisi väsyttänyt vielä tänä aamunakin. Mutta töissä piristyin, sillä työpöytäni muutti keskustassa kadun toiselle puolelle ja lisäksi maan alta neljänteen kerrokseen. Etukäteen ajattelin sarkastisesti, että "näin meitä projektityöläisiä heitellään paikasta toiseen, perhana!", mutta nyt on kyllä toinen ääni kellossa. Minulla on oma huone kaupungin kattojen tasalla 1900-luvun alussa rakennetussa, mutta täysin remontoidussa toimistossa! Tässähän ihan rupeaa melkein tuntumaan siltä että olisin joku merkittäväkin tekijä...

Noh minäpä sitten vain nautin uudesta kodista ja hienosta työhuoneesta vaikken oikein koe ansainneeni kumpaakaan! Joskus näinkin päin.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Joko näit uusimman Star Trekin?

Minäpä näin ja tykkäsin kovasti. Myönnetään, se oli vähän teineille tehty toimintapläjäys, mutta silti! Ehkä minä olen niin nuorekas yksilö...:) Eniten tykkäsin tohtori Leonard McCoysta, pessimismi kunniaan! Muutenkin elokuva oli todella uskottava sen suhteen, että kaikki näyttelijät vaikuttivat nuoremmilta versioilta 60-luvun sarjan näyttelijöistä, Spock kaikkein eniten.

Jostain kuulin juorua, että uusi tv-sarja olisi leffan tiimoilta tulossa. Mahtaakohan kenelläkään asiasta tarkemmin tietoa? Ainakin ohessa oleva kuva antaa pienen vihjeen siitä, että eräs elokuvan näyttelijöistä on jo varsin nimekäs myös telkkarissa!



Noh, sarjaa odotellessa voisin tutustua vaikkapa kirjallisuuteen, jota on kertynyt hyllyn (ja muuttolaatikoiden, grr!) täytteeksi. Filosofiasta kiinnostuneena the Ethics of Star Trek on ehkä lukulistan kärjessä. Toisaalta myös Star Trek Star Charts kiinnostaa. Mitä tulisikaan tähtitieteestä, jos kaikki astronominen tieto korvattaisiin Trekin vastaavalla?

tiistai 2. kesäkuuta 2009

No voihan monnisen munat!

Muutto on nyt onnellisesti ohi ja revähtänyttä reittä lukuunottamatta olen ihan elossa vieläkin. Eniten jännitin kuitenkin kala-kavereideni, Monnisen perheen, puolesta. Aivan ensinnä suru-uutinen: Mini Monninen (ikä noin 3 kuukautta) katosi akvaariostaan toukokuun alussa eikä ole sen jälkeen löytynyt. Ei löytynyt muutossa hyllyn takaakaan, joten ns. hyppyitsemurhasta (hyvin yleinen kuolinsyy monnisilla) ei ole kysymys. Voipihan olla, että Mini menehtyi muuten vaan ja akvaarion kierteissarvikotilot pitivät sitten huolen hautajaisista.

Mutta tosiaan. Nano, Tao ja kolme elossa olevaa Monnis-lastaan muuttivat sunnuntaina ämpärissä kokonaan upouuteen kotiin, hulppeaan ja levättömään tankkiin. Pelkäsin kovasti etukäteen, että ne kuolevat shokkiin, mutta eikös vain Metta havainnut jotain jännittävää eilen: sen sijaan että olisivat tuupertuneet, kalani päättivätkin juhlia uutta kotia oikein kunnolla. Akvaarion lasissa koreilee nyt noin 60 monnisenmunaa. On joko tapahtunut seuraavaa: "Rakkaani, maailmanloppu tulee! Syleilkäämme vielä viimeisen kerran!" tai: "Hei, beibi! Andien sulamisvedet tuovat taas vilvoitusta Amazoniin. Eikös se tiedä vähän lempeä minulle...?!" Ja nyt siellä sitten käydään ihmettelemässä koko perheen voimin kukin vuorollaan, että "Mistäs nämä munat nyt tänne tupsahtivat?". Eivät ymmärrä ehkäisystä, minun lemmikkini.

Minä en sentään vielä ole kotiutunut aivan yhtä hyvin kuin Monniset. :D Monet tavarat vielä hakevat paikkaansa ja muuttolaatikoita lojuu siellä täällä. Mutta vitsit, että kotona on nyt lääniä. Siippa keksi, että eteisen käytävä sopii mainiosti Moonwalkin harjoitteluun. Ja vessassa taasen voipi olla käyttöön Travoltan elkeet, kun sinnekin mahtuu tanssimaan. Kokeillaan pian tupaantuliaisissa saisiko sinne ihan vaikka discon!