maanantai 31. lokakuuta 2011

Kampaaja karkaa Turkuun!

Kävinpä toissaviikolla Ekokampaajalla, nimittäin täällä. Otin energialeikkauksen mikä tarkoittaa intialaista päähierontaa ja hiusten "hieman hippiä" leikkaustapaa. Oli tosi vänkää, kun kampaaja työnsä lopetettuaan tarkasti vielä (liikuttelemalla käsiään pääni ympärillä), että onko leikkaus energeettisesti varmasti oikein. Mutta päänahan ja niskan rasitukset kaikkosivat ja tuli hyvä mieli.

Tänään kuulin, että kampaaja (ja samalla kampaamo) muuttaa Turkuun! Täytyy löytää äkkiä uusi kampaamo, ehkäpä tämä. Tosin usein en haiveniani leikkauta, sillä kasvatan (taas) pitkää tukkaa, kun (taas) menin sen lyhyeksi leikkauttamaan. Mutta ehkä ekokampaamojen opeilla saan pitkät kauniit ja PAKSUT hiukset enkä enää semmoista huonokuntoista hiirenhäntää kuin yleensä.

Kampaaja tenttasi minulta hiustenhoidostani. Pesen hiukseni joka toinen päivä, mutta kerran viikossa olisi kuitenkin hyvä pesuväli. Lisäksi olen kantanut huonoa omaatuntoa hoitoaineettomuudestani, mutta tätä laiskuuttani kampaaja kehui kovasti. Kemialliset värit kuluttavat, mutta hennaa voi surutta laittaa hiuksiin vaikka joka päivä. Viime lauantaina saunassa verhouduin kauttaaltaan hoitosaveen, sillä hiuksien pesuväliä voi sillä lailla kuulemma pidentää. Ja toden totta: hiukset ovat ehkä hieman hiekkaisen oloiset (savi huuhdottiin pois vain vedellä, ei shampoolla), mutta rasvattomat. Tämä johtuu saven mineraaleista, jotka supistavat ihohuokosia ja imevät talia itseensä hiuksia säästäen.

Huomaan, että ekokampaajien ideologia sopii laiskaan kauneudenhoitorutiiniini kuin nenä päähän: en jaksa tehdä paljoa mitään, enkä jaksa maksaa aineksista paljoa mitään. Ja hiukseni ovat ehkä aina olleet samaa mieltä: olen aiemmin (yli)hoitanut ne ohuiksi, kun ne vain olisi pitänyt jättää rauhaan.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Scifiä ja taas yksi dekkari

Olen ollut aikamoinen mökkihöperö-Mörkö viime aikoina, joten ei minulla ole mitään sen kummempaa kerrottavaa kuin että olen mietiskellut omaa elämääni ja elämää yleensä. Lisäksi olen syönyt, nukkunut ja käynyt töissä ja LUKENUT. Ihan hurjasti. En viitsi tänne blogiinkaan arvostella kuin vain ne kirjat, jotka edes jonkin verran hetkauttavat, suuri osa jää arvostelematta, kun luen niitä vain paremman puutteessa. Tässä kuitenkin pari teosta, jotka ylittävät arvostelukynnyksen:


Alastair Reynolds: Aurinkojen huone


Reynolds tunnetaan parhaiten Ilmestysten Avaruus-saagastaan, mutta jostain syystä pidän enemmän hänen yksittäisistä teoksistaan. Aurinkojen huoneen tapauksessa en tosin ole ihan varma, mahtaako tämä kirja sijoittua kuitenkin samaan universumiin saagan kanssa, mutta se on joka tapauksessa täysin itsenäinen yksittäinen osansa.


Avaruusympäristöstään huolimatta kyseessä on oikeastaan melko klassinen "Suljetun huoneen" dekkari tyyliä "murhaaja löytyy tästä joukosta, mutta kuka se on?". Tosin hurjan hyvä sellainen. Dekkareista ei oikein voi paljoa sanoa spoilaamatta, joten se siitä.


Toisekseen teoksessa huimaa aikajana, jolla henkilöt liikkuvat. Ihmiskunta on ohittanut kuoleman ongelman ja henkilöhahmot ovat vaivatta eläneet kuusi miljoonaa vuotta. Ajatuskin pyörryttää: mitä ihmettä minä keksisin tekemiseksi niin pitkäksi ajaksi? Tämä huimia tulevaisuudenkuvia maalaileva teos onkin omiaan irrottamaan arjesta ja katsomaan omia ongelmiaan "vähän" (jos muutamista miljoonista vuosista voi niin sanoa...:D) pidemmästä perspektiivistä.


Kouluarvosana 4-10: 9


Camilla Läckberg: Saarnaaja


Suljetun huoneen teema jatkuu uusimmassa ruotsalaisdekkarilöydössäni, mutta aika hitsin paljon tutummassa ympäristössä. Ruotsalaisissa rikosromaaneissa on viehättävintä asioiden samanaikainen tuttuus ja vieraus: henkilöhahmot käyvät suomenlaivalla alkoholiostoksilla ja viettävät juhannusta varsin tutuin (ja kostein) menoin. Toisaalta he tanssivat juhannussalon ympärillä ja miehetkin tykkäävät keskustella jotenkin epäilyttävän paljon.


Näistä aineksista on tämäkin tutunvieras ja hyvin viihdyttävä teos rakennettu. Kuka murhasi? Kenet loppujen lopuksi edes murhattiin? Jännä, hyvin jännä! Luin tosiaan Läckbergiä ensimmäistä kertaa ja luen lisääkin. Ei mikään huipputeos, mutta oiva dekkari.


Kouluarvosana 4-10: 8,5

tiistai 25. lokakuuta 2011

Uusi ulkoasu - syy migreeniin?

Laitoinpa tänne blogiin tämmöisen päheän Maapallon. Mutta nyt särkee päätä ja valkoinen näyttää kovin kirkkaalta. Johtuukohan se tästä uudesta ulkoasusta?

Ei hätää, kilautetaan kavereille! Sanokaas kaikki migreeniset lukijani, särkeekö teitä päähän tää blogi vaiko onko mulla muuten vaan pää kipee?

Isaac Newton vähän eri näkökulmasta

Tänä vuonna olen lukenut Rebecca Stottilta jo yhden teoksen, Korallivarkaan, ja tykkäsin siitä jonkin verran. Nyt arvostelussa on hänen käännös hänen uudemmasta teoksestaan.

Rebecca Stott: Veden muisti

Kirjailija liikkuu vuosituhannen alun ja 1660-luvun Cambridgessa. Päähenkilönä on kirjailijatar Lydia, jonka työtehtävänä on hämäpäperäisissä olosuhteissa kuolleen historiantutkijan Isaac Newtonia käsittelevän kesken jääneen teoksen haamukirjoittaminen. Yllättäen sekä Newtonin että Lydian ajan Cambridgessa tapahtuu salaperäisiä asioita samalla tavalla: ihmisiä kuolee samoilla tavoilla samoina päivämäärinä vuosisatojen päässä toisistaan.


Teos alkaa upeasti: Stott onnistuu nopeasti kuvailemaan 1600-luvun maailman kiehtovalla tavalla ja herättää halun lukea asiasta lisää. Tämä oli myös Korallivarkaan suurin hyve, kyky herättää kiinnostus käsiteltävään aiheeseen. Jokin kuitenkin kirjan rytmityksessä mättää: kun outoja asioita alkaa tapahtua, kerrontaan pitäisi tulla vähän vauhtia. Tätä ei tapahdu, vaan tunnelmien maalailu jatkuu läpi koko kirjan ja muuttuu lopulta tylsäksi. Sama kävi Korallivarkaassa, mutta pidin Veden muistista kuitenkin edellistä teosta enemmän: juoni ei ole yhtä ennalta-arvattava ja kliseinen eli kirjailija on selvästi kehittynyt (Korallivaras oli hänen esikoisteoksensa). 


Kirjailija kiinnostaa minua siis edelleen, vaikka ei tälläkään teoksella saavuttanut ihan kymppiä, vaikka potentiaalia on. Jos seuraavia kirjoja käännetään, luen. Isaac Newtonista sen sijaan kiinnostuin kovastikin, täytynee lainata jokin tietokirja aiheesta.

Kouluarvosana 4-10: 9

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Alvtegenia tuutin täydeltä

Joskus iskee ihan armoton dekkarinhimo. Oma suosikkini ovat pohjoismaiset dekkaristit, ruotsalaiset varsinkin. Karin Alvtegenia en ollut aiemmin lukenut, joten nappasin kirjaston hyllystä hänen romaaninsa  "Häpeä". Kirja muistutti varsin vähän perinteistä dekkaria, oli pikemminkin ns. psykologinen romaani. No sehän sopii meikäläiselle enemmän kuin hyvin, joten seuraavalla kirjastoreissulla lähti vielä kaksi kirjaa lisää mukaan. Luin ne putkeen ja arvostelen lukujärjestyksessä.

Karin Alvtegen: Häpeä


Tarina kahdesta näennäisen erilaisesta naisesta, sairaalloisen ylipainoisesta Maj-Brittistä ja lääkäri Monikasta. Kirjassa heidän tarinansa lomittuvat omituisella ja hieman keinotekoisellakin tavalla toisiinsa, mutta tärkeintä onkin huomata miten samanlaisia nämä naiset ovat. Kumpaakin ajaa elämässä yksi motiivi, tunne riittämättömyydestä ja syvä häpeä. Kirja käsittelee nerokkaasti kahta vastakkaista tapaa käsitellä asiaa: totaalista luovuttamista ja masennusta ja ylisuorittamista ja ylivastuullisuutta. Tykkäsin kuin hullu puurosta, kirja oli suorastaan terapeuttinen!

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Karin Alvtegen: Varjo


Tässä tarinassa päähenkilönä on nobelin voittanut kirjailija Axel Ragnerfeldt ja hänen perheensä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, menestyneen julkisivun taakse kätkeytyy salaisuuksia ja kun tuntuu, että on jo päässyt kaiken pohjalle, löytyy vain uusia entistä karmaisevampia salaisuuksia. 


Perheen tarina on kuin sipuli, uusia itkettävän kamalia kerroksia löytyy koko ajan lisää. Tämä kirja menee jo selkeämmin dekkarin puolelle, mutta mikään salapoliisitarina ei sekään ole, vaan psykologista jännitystä. Tykkäsin melkein yhtä paljon kuin Häpeästä.

Kouluarvosana 4-10: 9

Karin Alvtegen: Petos


Tarina seuraa Evan ja Henrikin avioliiton romahtamista. Henrik on uskoton ja Eva päättää antaa samalla mitalla takaisin. Kirja on masentavaa luettavaa siitä kuinka pahasti asiat voivatkaan mennä solmuun kun ei puhuta suoraan vaan pyritään salaamaan liikaa jopa omalta puolisolta. Lisäksi kirjassa on mielestäni voimakas feministinen sanoma: nainen on edelleen hirmuisen usein miehen mielivallan uhri. Masentavaa luettavaa, tykkäsin, vaikkakin vastahakoisesti. Ahdistava olo jäi kirjan luettua, en suosittele pimeän syksyn ajanvietteeksi.

Kouluarvosana 4-10: 9

tiistai 18. lokakuuta 2011

Tää täti on nyt myös ROUVA

Sainpa kauniin kunniakirjan Drachenwaldin nykyiseltä kuningasparilta, Liefiltä ja Morriganilta. Ja näin siinä seisoo:


"It shall be known unto all that We Lief and Morrigan rightful king and queen of Drachenwald do honor one Alitsa Ainovainen who has given greatly and unstintingly of her skills and energies in her years of service to our beloved kingdom. Thus we bestow upon her the right to bear those arms she deems most appropriate. Entered into the record this XXIVth day of September AS XIVI with our hand and seal


Lief, rex  Morrigan, regina"

Ja tämähän tarkoittaa sitä, että tästä edespäin nimeni eteen voi liittää kunnianimityksen Rouva (jos keskiaikanimeni olisi esim. englantilainen olisin Lady). Siis vähänkö päheetä! Minut jopa ehkä tunnetaan seurassa!

Minulla on nimittäin omituinen pääongelma (siis niitähän on useita, mutta tässä taas yksi klassinen esimerkki): minä en meinaa millään uskoa, että kukaan muistaisi minut. Kun menen vaikkapa keskiaikatapahtumiin, kiertelen esittäytymässä ihmisille, joihin olen jo joskus aiemmin tutustunut. Ihan vain siksi, että minusta tuntuu, että olen jotenkin "hajuton, väritön ja mauton", se henkilö josta kaikki periaatteessa pitävät, mutta kenelle kukaan ei muista puhua. Minulla ei ole mitään todistusaineistoa tämän oletukseni paikkaansapitävyydestä, minulla on oikeastaan päinvastaisia esimerkkejä ihmisistä, jotka ajattelevat minua jopa silloin kun en ole läsnä.

Ja olen aloittanut ankaran salapoliisintyön. Kukahan minulle mahtoi anoa tätä titteliä? Minulla on omat epäilykseni, vaikkakin useimmat jututtamani "epäillyt" ovat kieltäneet oman osallisuutensa ilostuttamiseeni. :)