maanantai 24. elokuuta 2009

Venyy, venyy, enemmän venyy

Jalassani on bursiitti. Meillä kaikilla on niveliä suojaamassa limapusseja ja kaksi niistä minulla tulehtui. Täysin vaaratonta, mutta kipeää. Kivat lääkkeet sain, joten kipua ei ole, mutta vaivani kirvoittaa minut lausumaan muutaman sanan kirjastonhoitajuuden autuudesta.

Ei, en aio valittaa, että kirjastossa istuminen ja passiivinen hyssyttely sai tämän aikaan. Päinvastoin: kirjastossa ollaan liikkeellä jatkuvasti! Juostaan hyllyjen väleissä noutamassa kirjoja, hyssytellään eri puolella taloa meuhkaavia asiakkaita, hymyillään vaikka hampaat irvessä (noh, ihan kaikki eivät tätä muista) ja satoja ja taas satoja kirjoja saa päivittäin lainata, palauttaa ja hyllyttää.

Ongelma on siinä, että en olekaan töissä kirjastossa vaan tietokantojen parissa. Ei enää lainasakoista mäkättäviä asiakkaita, ei enää karhujen keräämistä. Mutta se istumatyö! Petollista, kivuliasta, muka niin kevyttä. Ei edes murtuessaan jalkani ollut näin kipeä!

Nyt pomppaan joka tunti ylös tuoliltani ja venyttelen viisi minuuttia. Voin sanoa, että toimii! Töpselit löytävät lattianrajassa helpommin pistokkeen, jauhopussukan noukkimiseen ylimmältä hyllyltä ei tarvitsekaan enää jakkaraa. Nyt kaikki jumppaamaan! Täytyy myöntää, että minulla on helppoa: minulla on oma työhuone. Aina venyttelytuokioni alkaessa katselen vaivihkaa, ettei kukaan näe ovenraosta. Yritän peitellä sitä, että teen töitä työkykyni säilymisen eteen. Miksi? Tulee vain niin naisvoimistelijamainen olo (ks. kuva). Lisäksi en halua päteä työkavereitteni silmissä: "Kuka urheilija tuokin luulee olevansa?" Minusta on mielenkiintoista, että minulle tulee tämmöinen olo.

Miksi onkaan niin coolia ja yleisesti hyväksyttyä löhötä ryhdittömänä työtuolissa?

torstai 20. elokuuta 2009

Kirjastonhoitaja rentoutuu indeksoimalla romaanin...

Tähän on tultu: minulla on kotona oma kirjastojärjestelmä, johon aion tallentaa omat kirjani, niiden kuvailutiedot ja sen ovatko ne lainassa ja kenellä! Ja joo, ymmärrän, että tässä mennään jo jonkinmoisen rajan yli...:D

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tykkäisin leikkiä kirjastoa vapaa-ajallani(kin). Eikä edes siitä, että olisin millään lailla huolissani lainassa olevista kirjoistani (jos joku kuitenkin huomaa lainanneensa minulta jotain ja unohtanut palauttaa, niin saa tuoda kirjoja takaisin. Olen yhtäläisesti unohtanut mitään koskaan lainanneeni :D). Ja ei, EN aio muovittaa kirjojani, vaikka kyseinen aktiviteetti on minusta ihanaa! Se ei vain sovi kotikirjastokäyttöön (kokeiltu on) ja itse asiassa melko lailla pilaa kirjan libristisen arvon.

Kyse sen sijaan on siitä, että minä en enää yksinkertaisesti tiedä mitä kaikkea kivaa minulla on hyllyssäni! Muutossa löysin monia kirjoja, joiden omistamisesta olen ikionnellinen (mm. hieno neuvostoliittolainen Juri Gagarinin elämäkerta), mutta täysin epätietoinen. On myös käynyt niin, että olen ostanut scifipokkarin kahteen kertaan tästä samasta syystä. Kirjastotietokanta pitää siis olla lukuharrastukseni pönkittämiseksi.

Ja loppuun jotain ihan muuta. Päässä napsahti jännästi viikonloppuna ja siksipä päätin perustaa uuden blogin (ihan kohta, jahka tämän kirjoittamisesta pääsen). Käykäähän vilkaisemassa sitten!

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Mä sanon viimeisen sanani ja se on KYLLÄ

John Lennon kuulemma rakastui Yoko Onoon, kun näki tämän luoman tilataideteoksen: tikkaita pitkin piti kiivetä katonrajaan, ottaa suurennuslasi käteensä ja lukea kattoon kirjoitettu pienenpieni sana: Yes. Tarina kertoo, että olisipa siellä lukenut mitä tahansa muuta, olisi ehkä jäänyt palanen pophistoriaa väliin.

Ja onhan se kivaa, että historiassa on ennenkin sanottu asioille kyllä. Kyllä on tuottelias ja täyteläinen sana, oikein kylläinen. :) Jos ihmiset eivät koskaan sanoisi kyllä asioille, jäisi moni hyvä (ja yhtä moni huono) asia tekemättä. EI taasen rajoittaa ja katkaisee kaiken toiminnan. Se on itse asiassa suurin piirtein ainoa pannassa oleva sana improteatterissa (aika itsestään selvästä syystä, koita improta jotain, jos näyttelijäkaveri koko ajan systemaattisesti torppaa kaikki yrityksesi).

Muttakun...Olisi niin kiva sanoa selkeästi EI, edes joskus. Koko maailma pysähtyisi niille sijoilleen ja kaikkien katseen kääntyisivät epäuskoisina puoleeni: "Kuulitteko, Alitsa sanoi EI!?". Noh, aika lailla utopistinen on moinen ajatus, en minä osaa. Ja olen minä päässyt ihan kohtuupitkälle jees-naisenakin. Tapaan mielenkiintoisia ihmisiä, ja osa niistä jää kavereikseni. Löydän mielenkiintoisia harrastuksia, paikkoja, ajatuksia. Edelleenkin voisin sanoa, että KYLLÄ palvelee minua paremmin kuin EI. Vaikka minä kuinka olen viime aikoina narissut siitä, että voimat loppuu, kun ei jaksa kaikkea kivaa mitä on tullut luvanneeksi.

Narinasta puheenollen: jalkani on ollut viikon verran aika infernaalisen kipeä ja huomenna menen näyttämään sitä lääkärisedälle. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin millaista on elää jatkuvan pienen kivun kanssa. Olen tätä nykyä surkeahkoa (ja kovin kiukkuista) seuraa ja ymmärrän kroonisesti kivuliaiden mummeleiden kiukkuisuutta paremmin. Olenhan tätä nykyä itse sellainen.

tiistai 11. elokuuta 2009

Jos haluaa antaa on pakko saada!

Tällä kertaa käännän nurinkurin miltei Lönnrotin tasoisen kansallisrunoilijamme, MC Nikke T:n, lyriikkaa. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat eräiltä osin jaettavissa kahteen osaan. On niitä, jotka A) odottavat maailman antavan itselleen jotain ja niitä, jotka B) miettivät mitä voisivat maailmalle antaa. Voisi ajatella, että kategoriaan A kuuluisi vain ja ainoastaan itsekkäitä ihmisiä ja kaikki "hyvikset" menisivät heittämällä B-ryhmään.

Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat.

Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja lisäksi kuulun niihin pervoihin ihmisiin, joista lahjan antaminen on mukavampaa kuin saaminen.

Minut maanantaiksi sänkyyn kaatanut migreeni oli taas yksi muistutus siitä, että jospa vaikka relaisin vähän välillä. Ei koko ajan tarvitse olla suunapäänä kysymässä, että "voinko auttaa?", "mitä voin tehdä hyväksesi?" yms. yms. Pitää levätä vähän ja jaksaa luottaa siihen, että ystävät pitävät minusta ilman että jatkuvasti annan jotain vastinetta sille.

Minäkin haluan parhaaseen A-ryhmään! Haluan oppia itsekkääksi! Mikä siis neuvoksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan!

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Oma maa mustikka!

Olen rakastunut lähimetsään, joka avautuu lähiökerrostalomme ulko-ovelta. Olen löytänyt metsästä kahmalokaupalla mustikoita, vadelmia ja metsämansikoita. Lisäksi ainakin nokkosta ja värjäyskasveja olisi ottaa vaikka millä mitalla. Keväällä metsä tervehti minulla sinivuokoilla, kesäkuussa kieloilla. Odotankin jo tuoko syksy tullessaan lukuisasti sieniä.

Olen metsäteknikon tytär ja metsänhoitajan sisar (äitini on kirjastovirkailija, mutta se ei kuulu tähän), joten metsän tenho on luultavasti minulla geeneissä. Samalla ehkä se, että olen tottunut saamaan metsästä jotain hyödyllistä ulos. Minut on käytännössä kasvatettu ja koulutettu metsällä.

Isäni totesi lähimetsästämme, että "onpa kumma, kun kaikkein villein (lue: hoitamattomin) luonto löytyy kaupungeista." Metsää pitäisi kuulemma harvennushakata ja kyniä. Itse en ole samaa mieltä. Minähän saan metsästä irti vaikka mitä hyödyllistä, kuten jo äsken luettelinkin. Ehkä tämä on uusi trendi: kaupunki on uusi aarniometsä.

Ihmisistä, jotka asuvat lähelläni kylläkin suututtavat minua! Metsä on täynnä roskaa: tänään sieltä löytyi mm. tyhjä leikkelepaketti! En tajua. Eikö ihmisille ole mikään pyhää, edes metsä?

Täten päätän tehdä jälleen yhden (tällä kertaa toivottavasti pitävän) hyvän päätöksen: pidän marjastaessani mukanani roskapussia, johon voin haalia näkemäni roskat pois luonnosta kuljeksimasta. Tehkää tekin samoin: Roska päivässä!