maanantai 30. marraskuuta 2009

Kuinka kiukkupussi kehitetään? (varoitus: sisältää itsesääliä ja nalkutusta)


Pysytään muumiteemassa. Viimeksi vallalla oli Mörkö, nyt Pikku-Myy. Minusta on tullut kovin kovin kiukkuinen viime aikoina. Se on tavallaan hyvä asia, sillä olen vihdoin viimein saanut kunnolla ja painokkaasti sanottua EI. Ja luulen, että olen hankkinut muutamia vihollisia.

Ainakin itse olen itseeni vähemmän tykästynyt juuri nyt. Kun sanon "ei", minut täyttää kamala syyllisyydentunne, joka huutaa sisälläni täyttä kurkkua: "Ei! Miten niin ei?!? Tuhma tyttö! Ei noin saa sanoa, olet huono!". Tämä aiheuttaa lisää väsymystä (jota pimeys tekee jo ennestäänkin) ja sitten pitää sanoa taas lisää eitä ihmisille, kun ei jaksa. Saatan olla joutumassa Ei-noidankehään, mikä ei myöskään ole mukavaa.

Sisäinen ääneni on antanut minun ymmärtää seuraavia asioita:

1. Minun TÄYTYY tehdä enemmän kuin kukaan muu.
2. Minusta ei pidetä, vain minun teoistani pidetään.
3. Jos sanon ei, jotain kamalaa tapahtuu.

Maalaisjärjellä ymmärrän, että nämä väittämät ovat aika lailla sisäisen natsini hallusinaatioita vailla totuuspohjaa, mutta luultavasti ne ovat osaksi muuttuneet osaksi myös ympäröivää todellisuutta, sillä olen sosiaalisessa lähiympäristössäni havainnut seuraavaa:

1. Kun sanon ei, sitä ei helposti uskota. Jos sanon, että "ei käy", sitäkään ei uskota. Minun oletetaan olevan se kaikkein joustavin ja suostuvaisin.
2. Asiat ja ihmiset tuntuvat seisovan paikoillaan ja odottavan, että tekisin niille jotain. Kuulen usein, että "voi kun joku järjestäisi sitä tätä ja tuota" ja sitten muistelen, että minähän nämä kyseiset asiat olen aiemmin järjestänyt, ihmiset eivät enää kykenee tarttumaan niihin itse.
3. Puhelimeni soi vain kun ihmiset haluavat minulta jotain. Kukaan ei tunnu ottavan yhteyttä kuin palvelusta pyytääkseen tai muistuttaakseen jostain asiasta, jonka olen luvannut hoitaa (kaiken reiluuden nimissä minäkään en ole jaksanut ottaa keneenkään yhteyttä, yhtään missään asiassa).

Ja kyllä, olen edelleen erittäin väsynyt ja Epäonninen Järjestö aiheuttaa paljon työtä. Kuitenkin olen saattanut jollain lailla sössiä sosiaaliset suhteeni siihen tilanteeseen, että minä väsähdän niihin. Siispä, tätä lukeva tuttuni, ällös syyllistä itseäsi. Ihan itse minä olen teidät kaikki koulinut uskomaan omaa sisäistä sekopäistä natsiani. Ja siitäkös olen kiukkuinen, mutta positiivisen Pikku-Myy-kiukkuinen. Semmoinen, joka sanoo, että "En tahdo mennä töihin, se on tyhmää. Syön mieluummin jäätelöä!" Tämä kiukku tuntuu todella hyvältä ja auttaa minua pitämään kiinni omista rajoistani ja omasta tahdostani.

Joten, jos minua ei edelleenkään näy tai kuulu se tarkoittaa, että olen kiukuttelemassa kotona. Eli: Minulla menee hyvin, olen Pikku-Myy, en enää Mörkö! :)

tiistai 24. marraskuuta 2009

Sängyn pohjalta päivää!


On vähän mörkömäinen olo - aina marraskuun puolestavälistä tammikuun loppuun. Ei siis kannata välittää siitä, että minusta ei oikein mitään kuulu, eikä minua näy missään. Käyn töissä, joo. Minut näkee joskus jopa jotain harrastamassakin, joo. Mutta että olisin oikeasti hereillä, nou vei!

Ihan klassista kaamosväsymystähän tämä. Tänä vuonna olen päättänyt olla ahdistumatta moisesta: ihan luonnollistahan tämä on. Minun pääni ja kroppani ovat herkkiä valon vaihtelulle luonnossa ja voisin kerrankin elää sen mukaisesti enkä aina taistella vastaan.

Miksi pitäisi olla aina REIPAS ja PIRTEÄ? Miksi tarvitsisi aina olla niin pirun ulospäinsuuntaunut vaikka ei ollenkaan tunnu siltä? Pimeällä ajalla voi olla viesti: minä ainakin olen saanut tosi monta kirjaa luettua, monia ajatuksia pääni sisällä selvitettyä ja monen monet päivänokoset ja yöunet nukuttua hyvin ja sikeästi. Ihan aina vaan ei tarvitse jaksaa samaan malliin. Pitää olla itselleen armollinen - se tuntuu hyvältä!