tiistai 28. heinäkuuta 2015

Kuka on Alitsa? / Who is Alitsa?


Miksi tämän blogin nimi on "Alitsa avaruudessa"? Minun oikea nimeni ei nimittäin ole sinnepäinkään. En ole myöskään ollut avaruudessa (jos se ei ole lukijoilleni jo selvinnytkin). Tässä blogissa seikkaillaan ennenkaikkea omassa sisäavaruudessani, jota yritän parhaani mukaan avata teille sikäli kuin se ikinä on mahdollista.

Olen harrastanut keskiaikaa Suomen Keskiaikaseurassa, joka osaltaan kuuluu kansainväliseen historianelävöittäjien seuraan nimeltä Society of Creative Anachronism (SCA). Elävöittäessämme emme esiinny omalla nimellämme, emme ainakaan jos nimi ei olisi ollut mahdollinen historiassa aikavälillä 1000-1600. Jokainen kehittää itselleen keskiaikapersoonan ja valitsee tälle sopivan nimen. Tutkin suomalaisia nimiä seuran hyviksi havaituista lähteistä ja löysin hauskan sukunimen "Ainovainen". Joku tämän niminen henkilö oli asunut kotipaikkakunnallani Rantasalmella vuonna 1571. Sukunimi oli löytynyt ja siihen sopiva etunimi "Alitsa"löytyi toisesta dokumentista. Alitsasta muotoutui alter egoni, muun muassa irc nickini on Alitsa (ettäs tiedätte).

Alitsaa ei enää ole näkynyt keskiaikatapahtumissa, mutta monet tunnistavat tämän nimeni ja blogin nimeen ympättynä se on peräti näppärä: se on sanaleikki lapsuuden yhdestä lempikirjastani "Alissa avaruudessa". Löysin kirjan muutama vuosi sitten kirpputorilta, mutta luin sen uudelleen vasta nyt.

Kirill Bulytsev: Alissa avaruudessa

Vuonna 1974 alkuteos kertoo "21. vuosisadan" pikkutytöstä, Alissasta, joka asuu isänsä kanssa. Isä työskentelee eläintarhassa, jossa on paljon harvinaisia eläimiä ympäri universumia. Rakastin kirjaa pienenä, sillä 21. vuosisatahan on "ihan kohta" ja sitten me lennämme tähtiin ja tutkimme vieraita planeettoja. Just joo. Missä on minun rakettireppuni, minua on petetty!

Lapsena ei tullut pieneen mieleenikään, että Bulytsev oli neuvostoliittolainen kirjailija. Uudelleen luettuna "Alissa avaruudessa" onkin varsinainen sosialistisen ihanneyhteiskunnan mainos. Esimerkiksi kullalla, platinalla ja timanteilla ei ole mitään muuta kuin museaalista arvoa mineraalimuseossa. Toisaalta sosialismi ei pääse liikoja häiritsemään, sillä Alissa on kuin sosialismin oma Peppi Pitkätossu (ja vieläpä avaruudessa), pikkutytölle oli 80-luvulla harvoin tarjolla yhtä aktiivista roolimallia, ainakaan spefigenren sisällä.

Kirjailijasta voi lukea lisää täältä.

Olen siis edelleen hyvin tyytyväinen siihen, että juuri tämä kirja on antanut nimensä tälle blogille!

Arvosana 1-10: 7.





***



Why is this blog called "Alitsa's Adventures in Time and Space"? My given name is nowhere near Alitsa and I've never been to space (actually I am even scared of flying in an airplane). This blog is more about my inner universe that I will try, as well as I can, to explain to you readers.

I use to re-enact history in the Barony of Aarnimetsä which is a Finnish branch of the Society of Creative Anacronism (SCA). When attending our events we don't use our real names, not unless they are historically plausible in our time period between the years 1000-1600. Instead you develop an SCA persona that could have lived in the time period you want to re-enact. I did some research on Finnish names on acceptable sources and found this fun surname "Ainovainen". It means "the only one" and indeed only one person with this last name was documented living in my home town of Rantasalmi in 1571. Now I needed a suitable first name and found "Alitsa" in another source. Alitsa Ainovainen became my alter ego, my IRC nick is also Alitsa.

I havent been to SCA events lately but the name stuck. There is another reason for that too. As a kid I loved Kir Bulychevs book "Alice: The Girl from Earth". In Finnish Alice was called Alissa. That's almost like Alitsa, right? I found the book a few years ago from a yard sale but managed to re-read it just recently.

Kir Bulychev: Alice: The Girl From Earth

Originally published in 1974 the book is about "a girl from 21st century". Alice lives with her dad who works in the most wonderful zoo: there you have all kinds of animals from all over the universe. And better still: Alice's dad often takes his daughter along with field trips to all over known space in order to attain even more weird animals for the zoo. This is what I loved as a kid: the 21st century was just around the corner and then we are going to fly to strange planets and have much more fun. Right. Today I feel downright cheated: where is my personal rocket backbag and other stuff that was practically promised to me!?!

Bulychev was from Soviet Union and  I did not figure that out as a kid. Now, while re-reading the book, that fact became obvious. "Alice: The Girl From Earth" is perfect propaganda piece of a socialist ideal society designed to influence kids from early age onwards. For example in the socialist world gold, platinum and diamonds are only vaguely interesting as mineral samples and are kept in museums. On the other hand one does not get bored of the socialist rhetoric since Alice is an active little girl with an ability to get to all kinds of trouble. She is like the Pippi Longstocking in space, in the 80's there was preciously little genre literature with a girl as antagonist.

You can read more about the author here.

I am still very pleased though how Alice has attributed in naming this blog!

Grade from 1-10: 7.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Olen kaksikielinen / I am bilingual

Päätin, että minulla on riittävästi minusta kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät osaa suomea. Ei se mitään, minä osaan englantia. Tänne tulee juttua tästä lähtien kahdella kielellä. En osaa pilkuttaa kummallakaan kielellä, joten lukija antanee sen minulle anteeksi.

***

I decited that I have enough friends and acquaintances that do not speak Finnish. But luckily I can write also in English. English is not my native language so please try to understand my musings and forgive my mistakes.


tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kun aamu sarastaa taas

Olen palannut! Elämä on onneksi aaltoliikettä: välillä sataa kuraa niskaan kunnolla. Tasapainon vuoksi välillä tapahtuu paljon positiivisia asioita, jotka sitten nostavat ihmisen takaisin pelikentälle. Minulle tapahtuneet positiiviset asiat:

1. Veljenpoikani "Sulevi"

Hänen syntymänsä pelasti suurinpiirtein koko sukumme (ei mitään paineita, veljenpoika!). Hänen kasvuaan aivan normaalina pienenä poikana on ollut tervehdyttävää seurata. Syksyn tullen hän täyttää 1,5 vuotta ja alkaa tapailla ensimmäisiä sanojaan, kovasti kävelee jo. Perheemme ja sukumme ovat onnellisia tällä hetkellä, kokonaisia ja tyynen tyytyväisiä. Olavia tulee olemaan ikävä koko loppuelämän ajan, mutta olemme sen pienelle enkelille velkaa että elämme omaa elämäämme täysillä.

2. Kuorolaulu

Aloitin syksyllä laulamisen oratoriokuorossa. Se on tervehdyttävää hommaa: kolmen tunnin kuorotreenien aikana oma ääni sulautuu toisten äänteen joukkoon. Oikein tunnen kuinka verenpaineeni laskee ja pulssini tasautuu, ja omat murheet unohtuvat. Joka kerta tunnen kuorolaulun terveysvaikutukset, joista voi lukea lisää täältä.

Lisäksi johdan nörttityttökuoroa. Meihin voi liittyä kuka vain ja tällä hetkellä meillä on jo ensimmäinen miesnörttityttö laulun iloa kokeilemassa. Tämä kuoro on tuonut minulle uusia sosiaalisia kontakteja, viisaita keskustelua ja nörttäämisen riemua. On ihanaa miten avoimesti jokainen voi hyödyntää omia vahvuuksiaan yhteiseksi eduksi. Joku osaa piirtää, niinpä meillä on hieno logo. Minun kädessäni pysyy tahtipuikko (hmm. voisinpa jopa hankkia semmoisen). Muutama muu on jo sovittanut meille kappaleita, itse aion myös kokeilla samaa. Siinä missä syksyllä koin, että olen yksin maailmassa ja täysin epäonnistunut yksilö, tämä kuoro on antanut minulle täysin päinvastaista voimaa: joukossa on voimaa ja yhdessä olemme vahvoja.

3. Oman alan löytyminen

Olen tarvinnut elämääni suvantovaiheen, vaikka se onkin ollut masennusta ja surua. Se on ollut kuitenkin myös ensimmäinen kerta elämässäni kun olen ollut pakotettu pysähtymään ja rauhallisesti arvioimaan elämääni ja sitä mitä oikeasti haluan. Paniikissa yritin hakeutua hoitoalalle sinne pääsemättä. Ja hyvä etten päässyt, sillä olisin mennyt väärään paikkaan. Minun kiinnostukseni suuntautuvat toki sinnepäin, mutta enemmän sosiaalipuolelle. Kevään yhteishaussa hain yliopistoon ja  kuusi päivää olen nyt totutellut siihen, että olen ensimmäisen vuoden sosiaalityön opiskelija! Minusta tulee sosiaalityöntekijä. Joka aamu tajuan tämän asian jotenkin paremmin: minulle on annettu toinen mahdollisuus ja minulla on taloudelliset edellytykset tämä mahdollisuus täysimääräisesti käyttää.

Nyt tämä blogi versoo myös uutta. Nyt olen jälleen "minä", täynnä tarmoa ja toivoa. Nyt myös ymmärrän mikä oli syksyisen pysähdyksen tarkoitus: minun piti vetää käsijarrusta ja pysähtyä katsomaan karttaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen tietäväni minne oikein olen menossa.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kun saapuu yö

En ole päivittänyt tätä blogia pitkään aikaan. Eräs varsin terävillä hoksottimilla ja kielellä varustettu kaverini tokaisisi varmaan, että puhtaasti laiskuuttani olen antanut tämän  blogin rehottaa vapaana. Koko kesän ja alkusyksyn olin samalla mielialalla: reipastua pitäisi minulla on kuitenkin velvollisuuksia lukijoitani kohtaan.


Nyt se on myöhäistä, blogi tulee jatkossa elämään entistä enemmän pellossa, sillä lopulta tipahdin siihen kuoppaan, jonka olen koko vuoden jo kahdesti välttänyt.

Ensimmäinen kuoppa

Rakas veljenpoikani menehtyy vajaan kolmen vuoden herkässä iässä 29.3.2014. Sukumme ylle putoaa tumma suruharso, jonka läpi kuljemme päivät pääksytysten ja yritämme pärjätä jokapäiväisissä, yht'äkkiä niin kovin triviaaleissa askareissamme. Tähän kuoppaan voisin minäkin jäädä lepäävään, ei enää koskaan tällaista kipua.

Mutta se ei onnistu. 29.4. varhain aamulla puhelin soi ja veljeni soittaa: "Me pojat tässä odotamme äidin luokse heräämöön pääsyä!". Veljenpoikani Eero on syntynyt, aurinkoinen, kärsimätön lapsi, joka herää päikkäreiltään uteliaana katse kysyen: "Missä täällä on säpinää?" ja "Kuka toimii viihdyttäjänäni tänään?"

Ei onnistu masennus vielä saamaan minusta otetta, ihan vielä en voi antaa periksi. On uusi pieni elämä ihailtavana ja viihdytettävänä.

Toinen Kuoppa

Tuli kesä. Kun jaksan, kerron juurta jaksain miten käsittämättömän huonosti minulle kävikään kevään yhteishaussa kun hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Reputin psykologin haastattelun ja sain rekryfirman toimitusjohtajalta sellaisen täyslaidallisen luonteestani, että olin äärimmäisen häpeissäni muutaman viikon. Jos toimitusjohtajan mutu-tuntuma minusta olisi oikea, en olisi työllistymiskelpoinen yhtään mihinkään ammattiin.

 Onneksi ympäriltäni kuului järjen ääni erään terapiaenkelin muodossa, joka suuttui puolestani ja otti asioista selvää. Ja sain kasattua valituksen rekryfirman epäammattimaisesta käytöksestä. Vältin syvän masennuksen kuopan, mutta tällä kertaa se jäi taka-alalle väijymään, sillä se on tehnyt hyvää pohjatyötä seuraavaa sudenkuoppaa varten.

Kolmas ja viimeinen kuoppa

Halusin edelleen hoitoalalle ja laitoin paperit menemään, tällä kertaa aikuiskoulutuksen puolelle. Postissa tuli kutsu soveltuvuus- ja pääsykokeeseen, jonka pitää sama firma kuin keväällä ja joista olen tehnyt valituksen. Että tilanne olisi millään taholla reilu, minun tehtäväkseni jäi ottaa yhteyttä firmaan, että he valitsisivat jonkun toisen psykologin haastattelemaan minua kuin keväällä.Minun oli täysin nöyryytettynä kerrottava nimeni ja että olen juuri se henkilö joka heidän toiminnastaan on tehnyt valituksen. Että kohteletteko minua tasapuolisesti pääsykokeessa pliis?

Tipahdus

Kuopassa

Nukun päivät, itken yöt. Peruutan kaikki menoni, osassa tapauksessa peruutan jopa ystävyyssuhteita, niitä, joita en koe turvallisiksi. En näe minkäänlaista tietä mihinkään suuntaan. Minulla ei ole toivoakaan päästä Tampereella haluamaani kouluun. Olavin menettämisen suru painaa täysin tuoreena päälle. Se piilotteli huolen alla, jota tunsin hänen vanhempiensa jaksamisesta. On kuin Olavi olisi kuollut eilen. Ajatus ei kulje, olen hyvin huolissani itsestäni. Olen ottanut selvää mihin voin mennä jos tilanne käy kestämättömäksi. Vastaus: en minnekään. En ole sekava, enkä ollenkaan itsetuhoinen. Mutta turvassa en koe olevani. Minulla on sellainen olo kuin sydämeni voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää kaikesta pidätellystä surusta. Tällaista on vakava lamauttava masennus. Tästä ne kirjoittavat, jotka kuvaavat pitkiä aikoja ilman suihkua, ruokaa, untaa, yhtään mitään. Itkun ja tappavan tylsyyden sekoitushan tämä on. Sellainen minä olen tässä hetkessä, tänä Aleksis Kiven päivänä, joka on juuri sarastamassa. Kohta kiinteistönhuoltaja laittaa lipun salkoon. Minä en sitä näe, verhot pysyvät kiinni. Olen ollut aiemmin elämässäni keskivaikeasti masentunut. Sepä ei ollut kovin rankkaa se. Ei verrattuna tähän. Tämän on nyt vakavaakin vakavampaa masennusta, täyttä toivottomuutta. Sitä tappavaa sorttia. Nyt vain raahaudun päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivon että selviä tästä autiomaasta hengissä. Tältä tuntuu masennus. Kun seuraavan kerran haluatte, että joku ottaisi itseään niskasta kiinni ja vähän reipastuisi, muistakaa tämä kuvaus. Suljettujen verhojen takana itkee hätää kärsimässä oleva sydän, joka pelkää räjähtävänsä kaikkeen lohduttomuuteen.


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Vauvakirjojen aatelia...

Täti ja Olavi

Sain kälyltäni kunniatehtävän: Sulevi saa minulta kummilahjaksi vauvakirjan. Sellaisen, jota lapset ja aikuiset selaavat vuosikymmeniä eteenpäin. Ystäväni totesi, että hän edelleen katselee pikkuveljensä hiustöyhtöä tämän vauvakirjasta. Ja jokaisesta on mukava tietää millainen oli pienenä, minä oli ensimmäinen sana, jne.

Minun kohtalokseni tuli syntyä toiseksi lapseksi varsin ADHD:n isoveljen jälkeen, jonka vakaana tarkoituksena oli murhata minut, koska vein aivan liikaa äidin huomiota ja hoivaa. Murha ei onnistunut, mutta tietty unohdus kylläkin. Veljeni ensimmäinen sana oli "kukka", minun ensimmäistä sanaani ei kukaan muista. Yhtenä päivänä vain osasin puhua ja sen jälkeen puheesta ei tullutkaan loppua. Sen verran tiedän, että puhuin ennenkuin kävelin, naapurin samanikäisellä pojalla homma meni toisinpäin. Tarina kertoo, että minä puhua pälpätin ja Lauri tuijotti mykkänä, kyllästyttyään sitten nousi ja käveli pois. Tämä mies juoksee muuten tänä päivänä maratooneja. Minä en.

Mutta veljeni lapsille en laita vahinkoa kiertämään, Sulevin elämä menee kirjoihin ja kansiin. Mutta millaisiin? Kas tässä vauvakirjojen Top 3.

2. perintöprinsessa: Mauri Kunnaksen Vauvakirja

+ Mauri Kunnas
+ huumoria
+ ei ole pelkkä vauvakirja, täytettävää riittää koulun alkuun saakka
+/- saatavilla punaisena, sinisenä ja keltaisena. Minusta keltainen riittäisi, pakkoko tytöillä on olla punaista ja pojilla sinistä

- hyvin perinteinen, mitään kovin mullistavaa: on vain kuvitettu uusiksi ilman mitään sen kummempaa uutta luovaa otetta
- en tiedä olenko ainoa, mutta minusta kaikki ylenmääräinen mittailu tuntuu jotenkin 50-lukulaiselta

1. perintöprinsessa: Tatu ja Patu ja meidän vauva (Havukainen & Toivonen)

Tässä kirja-arvostelu aiheesta, alla omat plussani ja miinukseni:

+ Tatu ja Patu-kirjojen outo ja riemastuttava huumoritaju näkyy
+ kirja suhtautuu lapsiin vähän samanlaisella otteella kuin minä, ihmettelevän tutkivasti
+ riittää eskariin asti
+ soveltuu uskonnottomalle ja muutoin erilaisille perheille

- perinteinen kaikkinen mittoineen, kyllä neuvola mittaa riittävän tarkasti (minulla oli ainakin semmoinen vaaleanpunainen neuvolakirja, jossa oli kaikki mitat ja käyrät kohdillaan)
- onko tämä lastenkirja vai vauvakirja? Mahtaako ensin naurattaa ja sitten vuosien kuluttua vain kypsyttää?

Miss Vauvakirja: Lapselliset - Kirja vauvalle ja vanhemmille

Pitkän pohtimisen jälkeen päädyin jokaisen hipsteriäidin klassikkoon eli tähän:

 
Kirjan tekijänä Mikko Aarne ja Mia Kankimäki


Kommentteja vauvasta

 + Kirjassa on paljon tyhjää tilaa, jota saa kukin täyttää halunsa mukaan.
+ Kirjassa on vinkkejä kirjoittamiseen, jos meinaa iskeä tyhjän sivun ahdistus
+ Sukupuuta voi täydellä mielin määrin. Sopii vaikkapa sateenkaariperheille oikein hyvin. Ei se mitään jos on kaksi iskää ja äiskää!
+ tilaa hiustupsulle, kiitos vinkistä, Annika!

- Minun makuuni vähän tylsä ulkoasu. Mutta ei se kirja minulle tulekaan. Ajattelin ostaessani vanhempien omaani elegantimpaa ja pelkistetympää makua.
- Mitäs jos lapsi on jollain lailla erityinen, kuten Olavi oli? On turhaa kirjoittaa lempiruoista tai kävelyn opettelusta, kun lapsi ei osannut kumpaakaan.
- Mitenkäs adoptiolapset? Mikä on heidän ensimmäinen sanansa ja ymmärtääkö sitä sanaksi, jos on vaikka vierasta kieltä. Tässäkin kirjassa ovat pakolliset mittaukset ja käyrät. Se on tuplatyötä, kyllä neuvola Suomessa hoitaa asiansa.
Sukupuun monipuoliset kytkökset


Olipa vauvakirja millainen tahansa, on tärkeää että sitä täytetään. Myöhemmin kaikki osapuolet haluavat joko muistella tai tutustua omaan menneisyyteensä. Kaikki pohtivat joskus "miten minusta tuli minä". Sulevilla on ainakin hullu nörttitäti hänen kasvuaan tukemassa, myöhemmin tulemme näkemään mitä siitä sitten seuraa.

Täti ja "Sulevi"