Spefilukuhaaste 2018
I'm back! Pari viime vuotta olen keskittynyt armottomaan sometukseen, mutta eihän sosiaalisesta mediasta ole mihinkään kun pitäisi vähän pidempiä tekstejä kirjoittaa. Varsinaisesti paluuni laukaisi Lonkeropiirakan Spefi-lukuhaaste Blogista olen ehkä pitänyt välivuosia, mutta lukenut olen niin paljon etten itsekään muista. Haluan muistaa. Eli aloitetaan läpäisemällä siis vuonna 2018 tämä haaste. Ohessa kaksi ensimmäistä kirjaa.
Jack Campbell: Peloton (The Lost Fleet trilogian toinen osa)
Varsin kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt ympäri galaksia ja (ullatuus) sotivat keskenään. Kaksi faktiota, Allianssi ja Syndik, ovat olleet tukkanuottasilla niin pitkään, että jopa sodan alkusyy ei ihan avaudu enää sotiville osapuolille. Tähän tilanteeseen herätetään pelastuskapselista löytynyt komentaja John Geary, joka on ollut viimeiset sata vuotta kirjaimellisesti jäissä. Gearylla ei jää aikaa pohtia maailman muuttumista, kun sotastrategisten kädetysten tähden hän onkin yhtäkkiä etätehtävällä olevan laivaston korkein upseeri. Kirjasarja keskittyy kokonaisyydessaan siihen, että pääseekö Allianssin taistelulaivasto kotiin sotasalaisuuksien kanssa syvältä Syndikin alueilta vai ei ja nyt lukemani toinen osa on tälle suora jatko. Lue siis eka kirja ensin. Löytyy varmasti hakemalla "lost fleet 1", kun nyt ei tule sitä kirjan varsinaista nimeä mieleen.
Kenelle: tykkään tieteestä ja avaruuslentojen tieteellisyyteen pyrkivästä esittämisestä. Kirja sisältää militaariprotokollaa ja taistelutaktiikoita, mutta vaikkapa suhteellisuusteorian ja avaruusympäristön ominaisuudet tekevät niistä peräti kiehtovia, suurimmaksi osaksi.
Kenelle ei: Campbellin ihmissuhteiden kuvaus oli ekassa kirjassa kaavamaista, pinnallista ja sotilaallista. Toinen kirja syventää henkilökuvia ja loppu antaa ymmärtää, että seuraavassa kirjassa juonitellaan kunnolla. Mutta eihän tää mitään ihmissuhdekirjallisuutta, jos se on sinulle lukukokemuksessa keskeisintä, jätä suosiolla väliin.
Pisteytys: 8/10, hyvin tyydyttävä, parempi kuin eka osa.
Kim Stanley Robinson: Aurora
Joskus 2000-luvun kuluessa ihmiskunta keksii, että on hirmuisen hyvä idea lähettää matkaan sukupolvialuksia lähimmille tähdille, joissa luotainten mukaan on maalaisille ( = siis Maan asukkaille) hyvät elinolosuhteet. Myös Tau Cetiin matkustaa alus, jossa on vajaat 3000 tyyppiä jaettuna kahteen pyörivään sylinteriin. Mukaan mahtuu myös erilaisia ilmastoja ja eliöitä, avaruusalus kun on jaettu erilaisiin habitaatteihin, joiden on tarkoitus tuoda Maapallon geneettinen monimuotoisuus mukanaan uuteen ympäristöön.
No sen geneettisen monimuotoisuuden kanssa on vähän niin ja näin, kun väkeä ja tilaa on pienesti. Kirjan alkamiskohdassa 7. sukupolvi havaitsee selkeitä ongelmia eliöstössään, ns. saarievoluution toteutumista: kaikki pienenee, typistyy, uudet sukupolvet eivät vaikuta niin järjen jättiläisiltä. Homma kiroiluttaa väkeä melkoisesti, heiltähän kukaan ei ole kysynyt, että halusivatko he matkalle vai eivät.
Sitten siihen ei-ihmismäiseen päähenkilöön. Aluksen kvanttitietokone opetetaan tarinan alussa luomaan narratiivia ja lopun tarinat se kertoo kahta poikkeusta lukuunottamatta (kun asiat tapahtuvat sen ulkopuolella) "me"-kertojana. Eli kyseessä ovat ilmeisestikin monet tekoälyt, jotka luovat yhdessä aluksen tietoisuuden. Tämä on kiehtova tarinallinen ratkaisu, joka saa pohtimaan asioita monelta kantilta. Mitä on tietoisuus? Mitä on kieli, varsinkin ihmisten käyttämä kieli? Mikä on elämää, mitä ovat elämän oikeudet jne? Lisäksi pohditaan ilmastonmuutosta ja sitä ovatko tähtienväliset lennot a) eettisiä ja b)ihmiselle lainkaan mahdollisia? Entäpä jos sössimme tämän elinympäristömme ja käykin ilmi, että me emme kertakaikkiaan voi elää muualla ainakaan ilman, että säännöllisesti käymme Maassa? Siis ei keinotekoisessa painovoimassa tms. vaan tällä Terra-nimisellä planeetalla.
Robinson on mahtava ja surkea kertoja yhtä aikaa. Hänen hengentyönsä on esim. luonut nykyisen Marsin lipun (trikolori punainen, vihreä, sininen), hän on suuri ekologinen, tieteellinen, tulevaisuuden kulttuuriantropologinen ja eettinen kertoja ja ajattelija. Paitsi silloin kun ei ole. Kaksi kertaa Robinson onnahtaa ja ne ovat ne kerrat kun tähtialuksen tietokone ei säätele kerronnan rajoja. Hän on mitä kyllästyttävin mielikuvitusmaisemien kuvailija. Kuvailtaessa mahdollista planeettaa Tau Cetin ympäristössä hän katsoo parhaaksi kuvata jokaisen kiven ja notkon ja että millaisella katepillarilla siellä voi ajaa. Siis ihan järkyttävän tylsää! Ekalla kerralla kirja jäi mulla kesken tässä kohtaa. Mutta mahdolliselle kiinnostujalle tiedoksi, kirja muuttuu takaisin paremmaksi. Kunhan joku vain suitsii Robinsonin kerrontaa jotenkin, hän on ehkä paras scifikirjailija tällä hetkellä. Harva pääsee ihan samanlaisiin sfääreihin ja tulevaisuudenkuviin kuin hän.
Arvosana: 9,5 mutta parille kohdalle (joista loppu on valitettavasti yksi) 7
***
Siinäpä ensimmäiset ja lisää tulee!
1. Lue scifikirja
Varsin kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt ympäri galaksia ja (ullatuus) sotivat keskenään. Kaksi faktiota, Allianssi ja Syndik, ovat olleet tukkanuottasilla niin pitkään, että jopa sodan alkusyy ei ihan avaudu enää sotiville osapuolille. Tähän tilanteeseen herätetään pelastuskapselista löytynyt komentaja John Geary, joka on ollut viimeiset sata vuotta kirjaimellisesti jäissä. Gearylla ei jää aikaa pohtia maailman muuttumista, kun sotastrategisten kädetysten tähden hän onkin yhtäkkiä etätehtävällä olevan laivaston korkein upseeri. Kirjasarja keskittyy kokonaisyydessaan siihen, että pääseekö Allianssin taistelulaivasto kotiin sotasalaisuuksien kanssa syvältä Syndikin alueilta vai ei ja nyt lukemani toinen osa on tälle suora jatko. Lue siis eka kirja ensin. Löytyy varmasti hakemalla "lost fleet 1", kun nyt ei tule sitä kirjan varsinaista nimeä mieleen.
Kenelle: tykkään tieteestä ja avaruuslentojen tieteellisyyteen pyrkivästä esittämisestä. Kirja sisältää militaariprotokollaa ja taistelutaktiikoita, mutta vaikkapa suhteellisuusteorian ja avaruusympäristön ominaisuudet tekevät niistä peräti kiehtovia, suurimmaksi osaksi.
Kenelle ei: Campbellin ihmissuhteiden kuvaus oli ekassa kirjassa kaavamaista, pinnallista ja sotilaallista. Toinen kirja syventää henkilökuvia ja loppu antaa ymmärtää, että seuraavassa kirjassa juonitellaan kunnolla. Mutta eihän tää mitään ihmissuhdekirjallisuutta, jos se on sinulle lukukokemuksessa keskeisintä, jätä suosiolla väliin.
Pisteytys: 8/10, hyvin tyydyttävä, parempi kuin eka osa.
22. Spefikirja, jonka päähenkilö ei ole ihminen
Kim Stanley Robinson: Aurora
Joskus 2000-luvun kuluessa ihmiskunta keksii, että on hirmuisen hyvä idea lähettää matkaan sukupolvialuksia lähimmille tähdille, joissa luotainten mukaan on maalaisille ( = siis Maan asukkaille) hyvät elinolosuhteet. Myös Tau Cetiin matkustaa alus, jossa on vajaat 3000 tyyppiä jaettuna kahteen pyörivään sylinteriin. Mukaan mahtuu myös erilaisia ilmastoja ja eliöitä, avaruusalus kun on jaettu erilaisiin habitaatteihin, joiden on tarkoitus tuoda Maapallon geneettinen monimuotoisuus mukanaan uuteen ympäristöön.
No sen geneettisen monimuotoisuuden kanssa on vähän niin ja näin, kun väkeä ja tilaa on pienesti. Kirjan alkamiskohdassa 7. sukupolvi havaitsee selkeitä ongelmia eliöstössään, ns. saarievoluution toteutumista: kaikki pienenee, typistyy, uudet sukupolvet eivät vaikuta niin järjen jättiläisiltä. Homma kiroiluttaa väkeä melkoisesti, heiltähän kukaan ei ole kysynyt, että halusivatko he matkalle vai eivät.
Sitten siihen ei-ihmismäiseen päähenkilöön. Aluksen kvanttitietokone opetetaan tarinan alussa luomaan narratiivia ja lopun tarinat se kertoo kahta poikkeusta lukuunottamatta (kun asiat tapahtuvat sen ulkopuolella) "me"-kertojana. Eli kyseessä ovat ilmeisestikin monet tekoälyt, jotka luovat yhdessä aluksen tietoisuuden. Tämä on kiehtova tarinallinen ratkaisu, joka saa pohtimaan asioita monelta kantilta. Mitä on tietoisuus? Mitä on kieli, varsinkin ihmisten käyttämä kieli? Mikä on elämää, mitä ovat elämän oikeudet jne? Lisäksi pohditaan ilmastonmuutosta ja sitä ovatko tähtienväliset lennot a) eettisiä ja b)ihmiselle lainkaan mahdollisia? Entäpä jos sössimme tämän elinympäristömme ja käykin ilmi, että me emme kertakaikkiaan voi elää muualla ainakaan ilman, että säännöllisesti käymme Maassa? Siis ei keinotekoisessa painovoimassa tms. vaan tällä Terra-nimisellä planeetalla.
Robinson on mahtava ja surkea kertoja yhtä aikaa. Hänen hengentyönsä on esim. luonut nykyisen Marsin lipun (trikolori punainen, vihreä, sininen), hän on suuri ekologinen, tieteellinen, tulevaisuuden kulttuuriantropologinen ja eettinen kertoja ja ajattelija. Paitsi silloin kun ei ole. Kaksi kertaa Robinson onnahtaa ja ne ovat ne kerrat kun tähtialuksen tietokone ei säätele kerronnan rajoja. Hän on mitä kyllästyttävin mielikuvitusmaisemien kuvailija. Kuvailtaessa mahdollista planeettaa Tau Cetin ympäristössä hän katsoo parhaaksi kuvata jokaisen kiven ja notkon ja että millaisella katepillarilla siellä voi ajaa. Siis ihan järkyttävän tylsää! Ekalla kerralla kirja jäi mulla kesken tässä kohtaa. Mutta mahdolliselle kiinnostujalle tiedoksi, kirja muuttuu takaisin paremmaksi. Kunhan joku vain suitsii Robinsonin kerrontaa jotenkin, hän on ehkä paras scifikirjailija tällä hetkellä. Harva pääsee ihan samanlaisiin sfääreihin ja tulevaisuudenkuviin kuin hän.
Arvosana: 9,5 mutta parille kohdalle (joista loppu on valitettavasti yksi) 7
***
Siinäpä ensimmäiset ja lisää tulee!
Kommentit