perjantai 10. lokakuuta 2014

Kun saapuu yö

En ole päivittänyt tätä blogia pitkään aikaan. Eräs varsin terävillä hoksottimilla ja kielellä varustettu kaverini tokaisisi varmaan, että puhtaasti laiskuuttani olen antanut tämän  blogin rehottaa vapaana. Koko kesän ja alkusyksyn olin samalla mielialalla: reipastua pitäisi minulla on kuitenkin velvollisuuksia lukijoitani kohtaan.


Nyt se on myöhäistä, blogi tulee jatkossa elämään entistä enemmän pellossa, sillä lopulta tipahdin siihen kuoppaan, jonka olen koko vuoden jo kahdesti välttänyt.

Ensimmäinen kuoppa

Rakas veljenpoikani menehtyy vajaan kolmen vuoden herkässä iässä 29.3.2014. Sukumme ylle putoaa tumma suruharso, jonka läpi kuljemme päivät pääksytysten ja yritämme pärjätä jokapäiväisissä, yht'äkkiä niin kovin triviaaleissa askareissamme. Tähän kuoppaan voisin minäkin jäädä lepäävään, ei enää koskaan tällaista kipua.

Mutta se ei onnistu. 29.4. varhain aamulla puhelin soi ja veljeni soittaa: "Me pojat tässä odotamme äidin luokse heräämöön pääsyä!". Veljenpoikani Eero on syntynyt, aurinkoinen, kärsimätön lapsi, joka herää päikkäreiltään uteliaana katse kysyen: "Missä täällä on säpinää?" ja "Kuka toimii viihdyttäjänäni tänään?"

Ei onnistu masennus vielä saamaan minusta otetta, ihan vielä en voi antaa periksi. On uusi pieni elämä ihailtavana ja viihdytettävänä.

Toinen Kuoppa

Tuli kesä. Kun jaksan, kerron juurta jaksain miten käsittämättömän huonosti minulle kävikään kevään yhteishaussa kun hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Reputin psykologin haastattelun ja sain rekryfirman toimitusjohtajalta sellaisen täyslaidallisen luonteestani, että olin äärimmäisen häpeissäni muutaman viikon. Jos toimitusjohtajan mutu-tuntuma minusta olisi oikea, en olisi työllistymiskelpoinen yhtään mihinkään ammattiin.

 Onneksi ympäriltäni kuului järjen ääni erään terapiaenkelin muodossa, joka suuttui puolestani ja otti asioista selvää. Ja sain kasattua valituksen rekryfirman epäammattimaisesta käytöksestä. Vältin syvän masennuksen kuopan, mutta tällä kertaa se jäi taka-alalle väijymään, sillä se on tehnyt hyvää pohjatyötä seuraavaa sudenkuoppaa varten.

Kolmas ja viimeinen kuoppa

Halusin edelleen hoitoalalle ja laitoin paperit menemään, tällä kertaa aikuiskoulutuksen puolelle. Postissa tuli kutsu soveltuvuus- ja pääsykokeeseen, jonka pitää sama firma kuin keväällä ja joista olen tehnyt valituksen. Että tilanne olisi millään taholla reilu, minun tehtäväkseni jäi ottaa yhteyttä firmaan, että he valitsisivat jonkun toisen psykologin haastattelemaan minua kuin keväällä.Minun oli täysin nöyryytettynä kerrottava nimeni ja että olen juuri se henkilö joka heidän toiminnastaan on tehnyt valituksen. Että kohteletteko minua tasapuolisesti pääsykokeessa pliis?

Tipahdus

Kuopassa

Nukun päivät, itken yöt. Peruutan kaikki menoni, osassa tapauksessa peruutan jopa ystävyyssuhteita, niitä, joita en koe turvallisiksi. En näe minkäänlaista tietä mihinkään suuntaan. Minulla ei ole toivoakaan päästä Tampereella haluamaani kouluun. Olavin menettämisen suru painaa täysin tuoreena päälle. Se piilotteli huolen alla, jota tunsin hänen vanhempiensa jaksamisesta. On kuin Olavi olisi kuollut eilen. Ajatus ei kulje, olen hyvin huolissani itsestäni. Olen ottanut selvää mihin voin mennä jos tilanne käy kestämättömäksi. Vastaus: en minnekään. En ole sekava, enkä ollenkaan itsetuhoinen. Mutta turvassa en koe olevani. Minulla on sellainen olo kuin sydämeni voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää kaikesta pidätellystä surusta. Tällaista on vakava lamauttava masennus. Tästä ne kirjoittavat, jotka kuvaavat pitkiä aikoja ilman suihkua, ruokaa, untaa, yhtään mitään. Itkun ja tappavan tylsyyden sekoitushan tämä on. Sellainen minä olen tässä hetkessä, tänä Aleksis Kiven päivänä, joka on juuri sarastamassa. Kohta kiinteistönhuoltaja laittaa lipun salkoon. Minä en sitä näe, verhot pysyvät kiinni. Olen ollut aiemmin elämässäni keskivaikeasti masentunut. Sepä ei ollut kovin rankkaa se. Ei verrattuna tähän. Tämän on nyt vakavaakin vakavampaa masennusta, täyttä toivottomuutta. Sitä tappavaa sorttia. Nyt vain raahaudun päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivon että selviä tästä autiomaasta hengissä. Tältä tuntuu masennus. Kun seuraavan kerran haluatte, että joku ottaisi itseään niskasta kiinni ja vähän reipastuisi, muistakaa tämä kuvaus. Suljettujen verhojen takana itkee hätää kärsimässä oleva sydän, joka pelkää räjähtävänsä kaikkeen lohduttomuuteen.