keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Armoa, perkele!

Jokin aika sitten Hehku osuvasti pohti mahtaako leijonavaakuna olla uusi hakaristi. Itselleni leijonariipusta kantavista henkilöistä on muodostunut negatiivinen assosiaatio, mutta on mahdotonta sanoa mistä kyseinen tunne on tullut. Mediasta ehkä, who knows!

Tämänkertainen kirjoitukseni on tavallaan jatkoa Hehkun pohdinnalle. Nyt on kyse ihanasta luterilaisesta kansankirkostamme, joka piispa Matti Revon suulla otti "kivasti" kantaa homoliittoihin Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa. Ja tietenkin Revon pitää olla juuri Tampereen piispa, oman alueeni ylin sielunpaimen.

Nyt seuraa nolo tunnustus: kuulun kirkkoon. Ja nyt ihmiset haluankin kuulla: tuleeko teille assosiaatio tiukkapipoisesta homofobisesta henkilöstä, joka tuomitsee ja heristää sormeaan? Minulle tulee, hävettää ihan s...tanasti.

Kuulun kirkkoon ulkouskonnollisista syistä. Mielikuvani kirkosta on aiemmin perustunut sille käsitykselle, että kirkko auttaa kun mikään muu taho ei enää huoli: jakaa leipää leipäjonossa, piilottaa joskus jopa jonkun karkotuspäätöksen saaneen pakolaisen. Mutta nyt kyllä tipahti suomut silmiltä. Vielä kesällä olin riemuissani uudesta vapaamielisestä arkkipiispasta ja ensimmäisestä naispiispasta, mutta kyllä nyt alkaa kääntyä kirkon suosio silmissäni pitkälti pakkasen puolelle.

Ja kuorrutuksena kaiken päälle tulee vielä Kristillinen liitto, joka Päivi Räsäsen suulla politisoi koko homouden. Siis häh!?! Minä perustan oman puolueen vasenkätisille, jos tuommoisilla asioilla ratsastetaan eduskuntaan.

Missä on armo, missä on rakkaus, missä hyväksyntä? Ei ole luterilaisessa kirkossa se. Kiitos, näkemiin!

maanantai 11. lokakuuta 2010

Päivää, kaunis tyttö!

Tämän blokahduksen alkuperäinen otsikko oli "Ylistys harmaille hapsille", mutta yllättäen se muuttui. Aamusella kävelin myhäillen töihin. Joskus niinkin tosiaan tapahtuu, kun elämässä on kaikkea mukavaa: on edellisenä päivänä käynyt hyvässä konsertissa, kohdannut sukulaissielun odottamattomalta suunnalta, aurinko paistaa, jne. jne. Olen siitä onnekas ihminen, että olen perushyvällä tuulella ja ei tarvita paljon, että hymyilen (jopa maanantaiaamuna töihin mennessä). Vastaani tuli kadulla noin 80-vuotias pappa, joka kohdalleni tullessa nosti hattua ja tervehti: "Päivää, kaunis tyttö!" Mitäs tästä enempää sanomaan: hymy ei ainakaan hyytynyt.

Tulin siihen tulokseen, että onnellinen ihminen on kaunis. Aina. Viljelkää ja vaalikaa siis onnea kaikki kauniit ja komeat lukijani! :)

Mutta nyt sitten harmaisiin hapsiin. Minä harmaannun varhain. Noin kolme vuotta sitten havaitsin ensimmäiset harmaat haivenet (tunkevat suoraan otsahiusten keskelle, eturiviin) päässäni ja panikoin. "Olen nuori", ajattelin, "En minä voi tästä nyt alkaa rupsahtaa". Nyt kuitenkin olen tullut siihen pisteeseen, että itse asiassa pidän siitä kauniista hopeasta, joka hiuksissani jatkaa lisääntymistään. Otsan harmaat haivenet ovat kovaa vauhtia muuntumassa upeaksi hopearaidaksi, joka saa minut ainakin näyttämään fiksulta. Säästän aika pitkän pennin, kun annan hiusteni kasvaa tästä lähtien luonnollisen värisinä. Ja lisäksi mistään purkista ei saa näin hienoa hopea. Hmm...nyt kun oikein asiaa ylistelen, haluaisin että harmaita hapsia olisi minulla ENEMMÄN.

Tämä kaikki on johdantoa sille, että ne henkilöt, jotka eivät ole nähneet minua vähään aikaan saattavat säikähtää: pitkät mustahkot kutrit jäivät kampaamon lattialle ja nyt minulla on näpsäkkä lyhyt hiuspehko. Ja pian on väri kasvanut hiuksistani, niin olen myös harmaahapsinen vanha kääkkä. Jee!