perjantai 23. joulukuuta 2011

Pieni on poissa

Tuttavaperheelle tuli vuoden pimein päivä vuorokauden etuajassa, heidän pieni tyttärensä nukkui pois vajaat 3,5-vuotiaana 21.12. Vaikka tämä oli ollut odotettavissa tavalla tai toisella pikkuneidin koko elämän ajan se pysäyttää silti: kuolema on lopulta aina yllätys, suru ja järkytys.

Minä sain kunnian olla tämän pikkuihmisen ystävä. Olin ylpeydestä pullollaan, kun opin syöttämään häntä ja kun sain vienon hymynpoikasen (tai vaikka vain huvittuneen katseen) osakseni. Jokainen päivä oli ihme, vaikka neurologit eivät antaneet minkäänlaista toivoa mistään kehityksestä, lapsonen osoitti monen monta kertaa miten sitkeää tekoa on. Hän todella eli täysipainoisen ja kokonaisen elämän, vaikka maailmankaikkeus jakoi hänelle varsin heikot kortit.

Hän nautti säpinästä ympärillään ja erityisesti pyöreiden naisten pehmeistä syleistä. Lempitouhua oli myös jumppaaminen, vajaan vuoden ikäisen pikkuveljen touhujen seuraaminen ja tarhassa käynti. Syöminen (jonka ei pitänyt koskaan onnistuakaan) oli myös mukavaa, mieleeni jäävät ihanat vauvanmakkarat ja lapsenpyöreys, jotka saavutettiin olemalla ruoka-aikana kotona.

Opin valtavasti tältä ihmiseltä. Opin, että pienestäkin voi nauttia. Opin kiireettömyyttä, pysähtymisen ja ihmettelyn taidon. Opin, että jokainen päivä on lahja.

Opin myös jotain yhteiskunnasta. Se on varsin kova paikka. Aina vaatimassa normaaliutta, suorituksia, tuottavuutta. Siksi erityislapsen elämä on niin tärkeä: se opettaa meille kaikille ihmisyyttä - sitä että jokainen meistä on yhtä arvokas.

Hyvästi, rakas ystävä. Minä muistan sinut aina.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Nettipaasto

Elossa ollaan! Ja nyt jälleen myös verkossa. Tulipa vain vietettyä pakotettua nettipaastoa viikon verran: Siippa lähti matkoille ja viime tekoinaan laittoi verkon sekaisin. Ja meillä se verkon pystyttäminen ei ole ihan sitä, että buutataan mokkula... Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt surffailen ihan onnessani lukemassa ihmisten blogipäivityksiä ja semmoinenkin asia kuin verkkopankki on aikamoinen ihme!

Huolestuttaa miten riippuvainen olenkaan verkossa. Olo on samantyyppinen kuin jos olisi ilman silmälaseja: kun ei näe mitään, ei oikein kuule eikä ymmärräkään. Samalla tavalla verkottomuus passivoi ja hämmentää. En oikein saanut tehtyä mitään, kun en voinut tarkistaa asioita netistä. Nyt olen paitsi verkossa, myös enemmän kiinni maailmassa. Hyvin jännää.

Mutta nyt olen taas palannut! Alitsa-täti on takaisin linjoilla!