torstai 25. kesäkuuta 2009

Oankalit on hankalia!

Pitkästä aikaa vähän kirjallisuusarvosteluja. Tällä kertaa tartuin Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogiaan, elikkäs luin tuossa männä viikolla teokset "Aamunkoitto", "Puolipäivä riitit" ja "Imago". Viikon verran meni kolmessa kirjassa, mikä on tosi nopeasti, sillä ehdin oikeastaan lukea vain unenpöpperössä illalla (Se on itse asiassa ihan lempihetkeni päivässä, nukahtaminen kestää monesti parikin tuntia jos on oikein hyvä kirja. Pienenä sivuvaikutuksena mainittakoon se, etten enää osaa nukahtaa ilman kirjaa).

Voi hyvällä syyllä kysyä miksi olen jättänyt tämän klassikkotrilogian lukemisen tähän päivään saakka? Noh, tartuin "Aamunkoittoon" 13-kesäisenä kotipaikkakunnan kirjastossa ja silloin ajatus alien-rotuun yhdistymisestä ei vaan napannut. Sen jälkeen ajattelin, että se ei ollut oikein edes hyvä kirja. Mutta olihan se. Nyt, "muutamia" kesiä myöhemmin, tekstin sujuvuus ja post-apokalyptisen maailman loistava ja tarkka kuvaus tekevät väistämättä vaikutuksen. Ja herättävät armottomassa humanistissa joukon kiperiä kysymyksiä.

Mikä onkaan todellinen ihmisen arvo ja edes oikeus elää ja olla olemassa? Trilogian alien-rotu, oankalit, ovat sopuisia heppuja, joiden koko olemassaolon tarkoitus on etsiä uusia rotuja, joihin geneettisesti yhdistyä. He siis pyrkivät laajenemaan sulauttamalla asioita toisiinsa. Ihmiset taasen tuntuvat lähinnä toteuttavan vanhaa kunnon "hajoita ja hallitse"-menetelmää. Toisaalta oankalit eivät ole mitään puhtaita pulmusia: eivät he kauheasti ihmisiltä kysy, että "mitäs jos laitettaisiin hynttyyt yhteen?" vaan aika railakkaasti sekoittelevat erilaisia ihmis-oankali-sekoituksiaan paljoa keneltäkään kysymättä.

Osa trilogian ihmisistä liittyy oankaleihin, ja mikäs heillä on ollessa: oankalit ovat pasifisteja kasvissyöjiä, jotka osaavat elää tasapainossa luonnon kanssa. Osa ei liity, he ryhmittäytyvät omiksi hajanaisiksi vastarintaliikkeiksi ja alkavat valmistaa tuliaseita. Kumpaan joukkoon sinä kuuluisit? Minä olisin melko varmasti intergalaktisen romanssin kannalla, vaikka tulisihan sitä ehkä vähän kyllästyttyä lonkeroihin...

Joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, annan viidestä tähdestä 4 ja puoli Xenogenesis-trilogialle! Loppuun vielä akvaariouutinen: Monnisten perheen muuttokutu tuotti tulokseksi Nemo Monnisen (ikä 3 viikkoa, pituus 3 millimetriä). Lisää perhettä tulossa, juhannuksen Monniset viettiä kutemalla (kuten ilmeisesti moni suomalainen muutenkin).

3 kommenttia:

Metta kirjoitti...

Oankalit on todella hankalia. Ne on mullekin aiheuttaneet suhtautumisongelmia, mutta olen kuitenkin aina päätynyt kimppaan niiden kanssa syistä että: 1) ihminen ei minusta ole mitenkään kovin hyvin suunniteltu. On selkävaivaa, liikavarpaita, allergioita, mielisairauksia ja se syöpä. Jos ihmisen geenistöä siis voi parantaa, tehtäköön se. 2) ei ihminen lajina niin ihmeellinen ole, etteikö sitä voisi sulauttaa joihinkin muihin tyyppeihin, mutta kovin monien lajien kanssa yhteiselämä tuossa määrin ei onnistu. 3) oankalit on minusta kivoja, vaikkakin niin vieraita mieleltään.

Rouva Butlerin oankalikuvauksessa on minusta paljon samaa kuin Cardin pequeninhoissa. Vieraus, se kun ei pysty tulkitsemaan toisen käytöstä, koska se ei noudata samoja lakeja. Outoja reaktioita ihan tavallisiin asioihin.

Seuraavaksi haluaisin suositella Robin Hobbin Ship-trilogiaa (Mad ship, Ship of magic ja Ship of destiny). Saat lainaan jos haluat :).

Alitsa kirjoitti...

Minusta oankaleissa on hauskaa se, että niilläkin on huumorintajua. En voisi mennä yhteen miehen tahikka alienin kanssa, joka ei nauraisi. Tai siis eihän ne oankali naura, vaan "siliävät" huvittuessaan. :D

Pitää pistää Hobb lukujonoon. Lainaan ne siis...joskus...

Omppu kirjoitti...

Minäkin luin vasta vuosi-pari sitten tuon oankalitrilogian ja jostakin syystä se ei minuun kolahtanut. Tarinassa oli mielestäni ärsyttäviä piirteitä, lähinnä se toi mieleeni alieneiden herttasarjan. Vaikka olihan siinä hyviä pointteja. ihminen on niin huonosti suunniteltu kapistus että ihan mielihyvin soisin geenejäni säädettävän.