Jos haluaa antaa on pakko saada!
Tällä kertaa käännän nurinkurin miltei Lönnrotin tasoisen kansallisrunoilijamme, MC Nikke T:n, lyriikkaa. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat eräiltä osin jaettavissa kahteen osaan. On niitä, jotka A) odottavat maailman antavan itselleen jotain ja niitä, jotka B) miettivät mitä voisivat maailmalle antaa. Voisi ajatella, että kategoriaan A kuuluisi vain ja ainoastaan itsekkäitä ihmisiä ja kaikki "hyvikset" menisivät heittämällä B-ryhmään.
Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat.
Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja lisäksi kuulun niihin pervoihin ihmisiin, joista lahjan antaminen on mukavampaa kuin saaminen.
Minut maanantaiksi sänkyyn kaatanut migreeni oli taas yksi muistutus siitä, että jospa vaikka relaisin vähän välillä. Ei koko ajan tarvitse olla suunapäänä kysymässä, että "voinko auttaa?", "mitä voin tehdä hyväksesi?" yms. yms. Pitää levätä vähän ja jaksaa luottaa siihen, että ystävät pitävät minusta ilman että jatkuvasti annan jotain vastinetta sille.
Minäkin haluan parhaaseen A-ryhmään! Haluan oppia itsekkääksi! Mikä siis neuvoksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan!
Varsinkin näin voisi helposti tulkita, kun totean, että olen itse selkeä B-ryhmän edustaja (omakehu haisee...hyvälle!). Mutta eipä se niinkään mene. Minä olen kovin kade ihmisille, jotka kokevat maailman olevan heille jotain velkaa. Heillä on omanarvontuntoa ja he todella osaavat nauttia siitä mitä saavat.
Minä taasen olen täysin toivoton tapaus: jos saan jostain jotain hyvää, alan heti miettiä hintaa. Yritän maksaa kaiken osakseni tulleen ystävällisyyden vähintään tuplana takaisin, muuten en koe sitä ansainneeni. Ja lisäksi kuulun niihin pervoihin ihmisiin, joista lahjan antaminen on mukavampaa kuin saaminen.
Minut maanantaiksi sänkyyn kaatanut migreeni oli taas yksi muistutus siitä, että jospa vaikka relaisin vähän välillä. Ei koko ajan tarvitse olla suunapäänä kysymässä, että "voinko auttaa?", "mitä voin tehdä hyväksesi?" yms. yms. Pitää levätä vähän ja jaksaa luottaa siihen, että ystävät pitävät minusta ilman että jatkuvasti annan jotain vastinetta sille.
Minäkin haluan parhaaseen A-ryhmään! Haluan oppia itsekkääksi! Mikä siis neuvoksi? Hyviä ideoita otetaan vastaan!
Kommentit
Mutta sen voin sanoa, että tykkään susta kyllä ilman lahjuksiakin :).
Ongelma on kyllä minullekin tuttu - on vaikea sanoa Ei, koska on niin hauskaa sanoa Kyllä, ja juuri antamisen ja tekemisen hauskuuden vuoksi ei ehkä ajoissa huomaa väsymystä. Ja kun on tottunut touhuamaan, ei osaa olla jouten, muuten vaanii huono omatunto - niinkuin mummot joilla pitää aina olla kudin kädessä.:) Ja vähän pelottaakin, että mitä tapahtuu, jos välillä vain istuu ja ihmettelee. Itse olen oppinut vähän relaamaan sillä, että olen vain tylysti mennyt esim tanssileirille vain olemaan, laittamatta tikkua ristiin. Aluksi se täytyy tehdä vaikka hammasta purren, mutta sitten tulee oivallus, että kun yleensä touhuaa paljon, niin kyllä siitä tauonkin ansaitsee.
Ja lisäksi huomasin - tämä voi olla mukava tai ikävä huomio - että maailma toisaan pyörii ilman minuakin... Ja toisaalta ystävät eivät livahda mihinkään, vaikka hetken huilaakin!:)
Kylläpä tämä aihe kirvoittikin ajatuksia - toivottavasti sain niitä tiivistettyä edes jotenkin tolkulliseen muotoon!
Ainoa mutinan aihe on se, että välillä tilttaa, jolloin pitää muistaa olla saavana osapuolena välillä. Ja totta - Kyllän sanominen on, paitsi petollisen helppoa, niin myös mukavaa.
Juu, jees-nainen olen minä!