Kirjastotätiys periytyy

Juu, aloitinpa tässä männä viikolla psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Senhän nyt saattaakin jo arvata mitä siitä seuraa: loputonta itsereflektiota ja kohkaamista muutaman kysymyksen kanssa (Kuka minä olen? Miksi olen tällainen? Mahtaakohan tämä olla jo sairaus?). Kehityspsykologialla aloitettiin ja olen jo löytänyt muutamia aika mielenkiintoisia näkökantoja omaan elämääni. Eli näin sitä kaadetaan psykologiaa myös kaikkien viattomienkin blogilukijoideni niskaan!

1. havainto. Temperamentti on perinnöllinen ja säilynee (ainakin jossain muodossa) aikuisuuteen saakka. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen temperamentin piirteeseen itsessäni: olen huomattavan helposti uusista asioista innostuva ja ulospäinsuuntautunut. Tämä piirre on näemmä synnynnäinen ja sitä minun ei ole vaikea uskoa: jään usein miettimään itsekin, että "mistäs tässä nyt pitikään olla niin kamalan innostunut ja tohkeissaan?". Tunnun tosiaan usein olevani melko pienestäkin asiasta todella iloissani. Ja perusmielialani on hyväntuulinen, jos ei ole mitään ulkoisia ärsykkeitä (esim. liikaa stressiä) painamassa minua maahan. Kuulun 40 prosentin huomattavaan enemmistöön ihmisistä, joilla on "perushyväntuulinen" temperamentti. Ja näistä hyväntuulisista kuulun siihen ääripäähän, joka on nopeasti syttyvää ja innostuvaa sorttia (kun voi sitä hyväntuulinen olla ihan rauhallisestikin).

2. havainto. Ammatinvalinta on kuulemma vahvasti riippuvaista vanhempien arvoista ja vanhempien arvot saattavat olla periytyviä itsessään. Tässä kohtaa olin pudota luennolla tuoliltani ja alkaa kieriskellä hallitsemattomassa hilpeydessäni lattialla. Katsokaas, nyt on niin, että minä olen ilmeisesti perinyt äidiltäni kirjastotätiyden ja veljeni on perinyt isältämme metsäalan! Ja minustahan ei pitänyt kirjastotätiä ikinä tulla, mutta ilmeisesti veri veti! :D Haluaisinpa tietää, mikä geeni minulla tälläkin hetkellä on onnesta soikeana, kun luetteloin tietokantaan aerobic-jumppalevyjä (tietoinen minäni on vähemmän innostunut kyseisestä muzakista)? Ja mitä mahtoikaan luolamies-esiäitini luetteloida: oliko hän kenties tarkka, että puolukoita ja mustikoita ei laiteta samaan vasuun? Vai hyssyttelikö vain liikaa metelöiville, että "Hys! Tämä on luola, eikä mikään leirinuotio!"?

Jään mielenkiintoisena odottamaan mitä uutta ja jännää mahdankaan itsestäni keksiä. Olenkohan minä kokonaan perimäni ja temperamenttini vietävissä vaiko mahtaakohan minulla olla jopa jonkinmoinen oma tahto?

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanat geenit on sinulla!:)

Periytyminen on jännä juttu, ja monimutkaistuu vain kun alkaa miettiä, että mikä tulee geeneinä ja mikä opittuna (meemeinä? onko se oikea sana tässä?).

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Spefilukuhaaste jatkuu: 5. Suomalainen spefikirja

Kun saapuu yö

Vauvakirjojen aatelia...