torstai 25. maaliskuuta 2010

Alitsan aamu

Olen kaavoihin kangistuvaa sorttia: tykkään rutiineista ja niiden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kun asiat tekee tietyssä järjestyksessä ja tiettyyn aikaan, ne tulevat tehdyksi ihan automaatiolla. Aamutoimet ovat yksi tämmöinen rutiini, jonka kaavamaisuuteen havahduin tänä aamuna. Minun arkiaamuni menevät miltei poikkeuksetta näin:

***

1. Herätyskello soi, olen hetkessä hereillä ja pirteä, Siippa ei. Siispä herätellään hänetkin.

2. Aamupesun jälkeen seuraa aamupalan valmistusta ja Siipan mahdollista jatkoherättelyä. Aamupalaksi syön kaksi viipaletta leipää, päällä juustoa, kipollisen jukurttia ja kupillisen pikakahvia maidolla. Miltei poikkeuksetta saan alas vain puoli kuppia kahvia, se kun on oikeasti pahaa, en ymmärrä miksi juon sitä. Rutiini mikä rutiini. Aamupala nautitaan aamutelkkarin ääressä.

3. Vaatteet päälle. En minä kotona nakuna kirmaa tätä ennenkään vaan sinisessä samettisessa aamutakissani. Vaatteiden valintaan ei mene pitkään, sillä tippaleipäaivoisena olen illalla nukkumaan mennessäni automaattisesti miettinyt mitä vaatteita laitan päälleni. Joskus erittäin harvoin iskee "minulla_ei_ole_mitään_päällepantavaa"-syndrooma.

4. Hiusten kampaus (pikainen kietaisu poninhännälle) ja meikki naamaan. Tänään päätin totaalisesti rikkoa rutiinit ja vedin peruspohjustuksen lisäksi silmiin ripsiväriä ja huuliin punaa.

5. Lopputoimenpiteet. Ennen töihin lähtöä seuraa vielä kalojen laskenta/ruokinta. Laskenta siksi, että joskus harvoin joku kaloista on saattanut kuolla kupsahtaa tai totaalisesti kadota akvaariosta (eli kuolla huomaamatta niin että kalakamut ovat luullet häntä lopulta ruoaksi). Lisäksi albiinomonnisemme Tao, mitä ilmeisimmin monien sukulaisliittojen pöhkö lopputulos, aiheuttaa usein harmia. Tao tykkää nukkua aina ja kaikkialla, viimeksi kyljellään. Olin jo haavilla häntä pois ottamassa, mutta koskapa hän siitä tokeni ja ruokakin maistui, päättelin ettei se ihan vielä kuollut ollutkaan...

Kalojen lisäksi ihailen hetken ikkunapuutarhaani ja muistutan, että kukat pitää illalla muistaa kastella. Nyt ei ehdi, sillä...

6. ... on kiire. Aina. Ja täysin oman pääni sisällä. Minulla on liukuva työaika, voin tehdä työni milloin vain, kunhan työtunnit tulee tehtyä sisään. Mutta aina kun vedän takkia niskaan ja etsin avaimiani, kiireen tunne ottaa minussa vallan. Tästä aamurutiinista en yhtään tykkää, siitä toivon oppivani pois.

***

Tuossa siis aamuni. Muutenkin tykkään kun asiat hoituvat suunnitelmallisesti ja ajallaan. Olen kuulemma ihan synnynnäisesti semmoinen. Valittelin joskus opiskeluaikoina lääkärille unettomuuttani ja hän sitten kysyi nukkumistottumuksiani. Ja minä valitin, että unta on vaikea saada milloin vain missä vain, vaan tarvitsen rutiineja enemmän kuin muut. Tämän totesi lääkäri perinnölliseksi, yksilöiden sisäinen kello on toisilla enemmän joustava, toisilla taas tikittää aina ajallaan. Perimää on vaikea muuttaa, vaikka myöhemmin opin olemaan hieman aiempaa joustavampi.

2 kommenttia:

Birgitta kirjoitti...

Eläköön rutiinit! Minäkin rakastan rutiineja, ne vapauttavat aivot ajattelemaan muuta. Sitä paitsi rutiinien avulla pysyy aikatauluissa, tykkään siitä että tiedän minuutilleen, moneltako pääsen aamulla ulos ovesta, jos kello soi aikaan x. Ja silti on aina kiireen tuntu, siis sellainen olo, että olisinpa jo paljon pidemmällä... Sitä kai selittää se, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja kaikelle, mitä haluaisi tehdä. Tuttu tunne siis! Mitähän sille voisi tehdä? Ehkä pitää vaan päättää, mitkä asiat ovat tärkeimmät eli mitä pitää ehtiä päivän aikana, eikä hötkyillä muusta, vaan nauttia joka hetkestä.

Hehkuvainen kirjoitti...

Minäkin pidän rutiineista. Ne auttavat pitämään elämän järjestyksessä, ja minä pidän järjestyksestä. Toisinaan minulta loppuu ymmärrys sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät tunnu ikinä tietävän minne ovat menossa ja mihin aikaan.

Joskus on silti kivaa rikkoakin rutiineja.