tiistai 24. toukokuuta 2011

Psykedeeliset katukiveykset (eli uudet lasit)

Minulla on uudet silmälasit, maailma alkoikin jo näyttää kovin harmaalta ja jotenkin kaksiulotteiselta. Apu ongelmaan löytyi optikolta, joka huomasi hajataittoni muuttuneen hieman. Hajataitto on kuulemma verkkokalvon kallistelua eri suuntiin ja se on myös kovin altis muutoksille. Samalla minulle selvisi, että oikea silmäni on ns. johtava silmä, jota vasenkin tarvittaessa tottelee. Mutta se ei liity taas tähän...

Se sensijaan liittyy, että nyt kaikki on kovin kovin kirkasta ja kolmiulotteista. Ihan siinä määrin, että pyörryttää ja kuvottaa. Tunne muistuttaa etäisesti matkapahoinvointia ja voisinpa kuvitella, että tältä tuntuu myös niistä ihmisistä joille 3D-leffat eivät sovi. Kaikki on jotenkin epätodellisen todellista.

Kuvotuksen kestää, viimeksi laseja muutettaessa se meni ohi viikossa, mutta vähän noloa tämä on: joka paikassa tuijotan kaikkea kuin lehmä uutta porttia ja varon astumassa "liian jyrkille" katukiveyksille. Busseista pois nouseminen tuntuu olevan erityisen haasteellista. En ole mikään motoriikkanero yleensäkään, joten nyt vain täytyy tottua kompuroimaan tavallista enemmän vähän aikaa.

Tämmöistä minulle, mitäs muille?

2 kommenttia:

Birgitta kirjoitti...

Tsemppiä!:-) Toivottavasti silmät tottuvat pian. Ja onneksi palkintona on sitten kauniimpi maailma! Silmät ovat kyllä tosi ihmeelliset; kuulemma ihminen voi oppia elämään jopa sellaisten lasien kanssa, jotka kääntävät koko maailman ylösalaisin. Sitä oli testattu jossain psykologisessa kokeessa tms. (Sarjassamme hyödytöntä mutta hauskaa nippelitietoa.:-)

Hei, edelliseen postaukseesi liittyen, miedän lähikirjastossa Hysterian historia -kirja oli näköjään luokiteltu elämäkertoihin. ("Kuuluisat kohdut muistelevat"?) Kiitos kirjavinkkauksesta taas, etenkin Mitfordin tytöt kuulostaa tosi mielenkiintoiselta.

Alitsa kirjoitti...

Hyvin jännittävää. Kun tarkastelin tarkemmin sitä meidän kirjan luokkaa, se olikin 59.35 eli seksologia. Olisin kyllä ennemmin laittanut sen synnytysoppiin, oli ollut KOHTUullista. Mutta ehkä kirja olikin tämmöinen miesten naisfantasiakuvaus.

Tästä tuli mieleen (kirjastotäti kun olen) toinen kirja, joka voisi olla joko gynekologiassa tai elämäkerroissa, Anna-Leena Härkösen "Heikosti positiivinen". Siinäkin taas kivasti ravistellaan äitimyyttiä, tuota ehkä merkittävintä naiseen liitettyä ominaisuutta.