torstai 2. helmikuuta 2012

Piikoja, neitejä ja saippuaoopperaa

Olen taas lukenut varsin paljon ja laaja-alaisesti. Ei meinaa vain blogi pysyä perässä. Tässä tämänkertaiset:

Kathryn Stockett: Piiat

Teos sijoittuu 60-luvun Missisippiin, jossa rotukiistat käyvät kuumina. USAn vanhoillisimmalla kulmalla on vaikea totuttautua uuden vuosikymmenen mukanaan tuomiin ihmisoikeuksiin, jotka ulottuvat (hui kauhistus sentään!) myös värillisiin. Romaani kertoo mustista kotiapulaisista sekä heidän valkoisista emännistään kummankin näkökulmasta. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva, jonka todella haluaisin nähdä.

Kirja on nimittäin erinomaisen viihdyttävä lukukokemus ja samalla loistava ajan henkisen ilmapiirin kuvaus. Pidän kirjoista, jotka paitsi viihdyttävät myös lisäävät yleissivistystä ja Piiat on tämmöisestä viihdekirjallisuudesta oiva esimerkki.

Kouluarvosana 4-10: 9

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Lisää "yleissivistyskaunokirjallisuutta". Utriosta piti tulla historioitsija, mutta tuoreelle maisterille ei löytynyt töitä, joten hän kirjoitti romaanin henkensä pitimiksi. Ja sille tielleen jäi, Oppinut neiti on Utrion 31. romaani.

Juoni on ennalta-arvattava, mutta loppuratkaisuun johtavat juonenkäänteet eivät. Sinällään Utrion uusi lempiaikakausi, noin 1830-luku, muistuttaa hieman Jane Austenin tuotantoa. Parasta Utriota ovat kuitenkin historioitsijan tarkkuudella tehty tutkimus ja kyky kääntää vanha maailma eläväksi kaunokirjallisuudeksi. Minua kiehtoo erityisesti ajan tapakulttuuri, joka pitkälti määrää päähenkilöiden käytöstä.

Verrattuna esimerkiksi Laila Hirvisaareen Utrio on myös kiihkoton ja tyyni kirjailija. Pidän siitä, että henkilöhahmot eivät "heittäydy epätoivoon", eivätkä ylitunteile muutoinkaan. En ole koskaan saanut Hirvisaaren/Hietamiehen kirjaa luettua loppuun, koska a) en jaksa sitä voivottelua ja ylitunteellista hapatusta ja b) historialliset faktat on tutkittu huolimattomasti ja tulkittu suoranaisen väärin.

Utrio on mielestäni Suomen paras kioskikirjailija. Ei mitään suurta taidetta, mutta erinomaisen viihdyttävää!

Kouluarvosana 4-10: 8,5

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Siirrytään 1830-luvun seurapiireistä saippuasarjan kulisseihin. Romaani sukeltaa jatkuvajuonisen Lähiö-sarjaan, näkökulma on käsikirjoittaja-Tarun, joka huomaa pian että asiat lipsahtavat tosi-tv:n puolelle. Miksi pomo haluaa tappaa Tarun kehittämän päähenkilön? Onko kyseessä kenties mustasukkaisuudesta, sillä Taru lähenee erästä miespuolista kollegaa? Homma menee aika pelottavaksi, kun käsikirjoittajat alkavat ottaa kaiken vähän liian tosissaan.

Tämä kirja ei mielestäni ole Sinisalon parhaimmistoa. Spekulatiivista fiktiota tämä ei ole vaan ehkä pikemminkin aika laimea psykologinen trilleri. Sinisalo on erinomainen kirjoittaja, joten en oikein osaa ilmaista miksi kirja on mielestäni jotenkin hengetön. Siitä puuttuu ehkä "Se Suuri Ajatus", joka on mm. teosten Ennen päivänlaskua ei voi ja Enkelten verta teoksissa.

Kouluarvosana 4-10: 8

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Silolan perhe on supermenestynyt. Isä on säveltäjä, äiti sisustusarkkitehti, koti tiptop. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia ovat sitten vähän niin ja näin. Mutta kulissien pitää pysyä kunnossa vaikka hampaat irvessä, ongelmat kuuluu tiukasti lakaista maton alle.

Kirja on riemastuttava kuvaus siitä kuinka unelmaperheen huolella rakennetut kulissit tulevat rytinällä alas yhä kiihtyvällä nopeudella. Kerrassaan virkistävää! Samalla tulee hyvä mieli sen suhteen, että ei ole koskaan itse yrittänyt päteä millään ulkokultaisella. Siinä kun voi käydä pahasti, todella pahasti.

Kouluarvosana 4-10: 9,5

Maarit Verronen: Osallisuuden tunto

Tutkija Salla on kokenut itsensä osattomaksi ja ulkopuoliseksi koko ikänsä. Hän on lastenkotiin jätetty orpo, josta kasvoi osattomuuden ja orpouden tutkija. Sallan identiteetti on orvon ihmisen identiteetti, jopa siinä määrin, että hän ei huomaa elämässään olevan kuitenkin läheisiä ihmisiä, jotka ovat hänelle tärkeitä. Vielä vaikeampaa hänen on käsittää omaa tärkeyttään muiden silmissä.

Kirja on  kasvutarina erillisyydestä toisten ihmisten yhteyteen, teema joka toistuu monissa Verrosen teoksissa. En osaa sanoa mitä mieltä olisin kirjailijasta, hän kirjoittaa hyvin ja hienoista teemoista, mutta joskus tuntuu että kirjoista puuttuu kunnon juoni ja sanoma. Ylipäänsä olen lukijana todella vanhanaikainen: haluan että tarinalla on selkeä kaari ja asiat jotenkin kivasti etenevät pisteestä a pisteeseen b. Ehkä Verronen on maalailevalla tilannekuvauksellaan vain aivan liian (post)moderni minulle?

Kouluarvosana 4-10: 8

Ei kommentteja: