keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

I'm back!

Reilun puolen vuoden ajan minulla ei ollut oikein mitään sanottavaa. Ei tuntunut mielekkäältä pitää blogia vain laskeakseni kuinka paljon tavaroita olen saanut katoamaan kotitaloudestani. Sitten vuoden alkupuolikkaalla tapahtui niin paljon mullistavia asioita, ettei niistä jaksanut kirjoittaa. Nyt jaksan taas. Ja tein comebackin, uudella ulkoasulla oikein.

Alkuvuodesta minulle tapahtunut seuraavia asioita:

1. Hylkäsin lopullisesti (= toistaiseksi, katsotaan saako minua edes vuotta pysymään poissa edes avoimesta) turhauttavat ja työttömän uraan valmistavat yliopisto-opintoni. Päätin hakea sinne mistä äitini aina varoitti, hoitoalalle. Yhteishaussa laitoin paperit vetämään lähihoitajakoulutukseen. Huhtikuussa kävin pääsy- ja soveltuvuuskokeessa, tällä viikolla selviää miten kävi.

2. Veljenpoikani Olavi kuoli 29.3. Hän oli koko ikänsä vaikeasti vammautunut, joten kuolema sinällään ei ollut yllättävää, eikä välttämättä edes niin traagista. Kuitenkin ajankohta on aina yllätys ja suru musertava. Vakaumukseni pyrkiä hoitoalalle menosta vahvistui Olavin ansiosta: hän ja muut erityiset ovat elämällään osoittaneet todellisen ihmisyyden arvon.

3. Veljenpoikani "Sulevi" (tädin työnimi) syntyi 29.4., tasan kuukausi isoveljensä kuoleman jälkeen. Lapsi toi tullessaan sanoinkuvaamattoman riemun ja oli kaikille asianosaisille suuri korjaava kokemus. Minusta tulee hänen sylikumminsa heinäkuussa.

Tällaista kevättä minulle ei tule tapahtumaan (toivottavasti koskaan): mikään elämässäni ei ole ollut vielä näin mullistavaa ja keikuttavaa. Elämänarvoni ovat myös hieman muuttuneet. Osa niistä on ennallaan, mutta turhia versoja karsitaan ja uusia kasvatellaan. Mietin nykyään tarkemmin miten aikaani käytän ja kenen kanssa sitä vietän. Tällainen harkitsevuus ja mietteliäisyys on minulle ihan uutta. Lisäksi olen oppimassa (hitaasti, mutta varmasti) myös uuden sanan: Ei! Toistaiseksi se tulee painokkaasti ja huutomerkin kanssa, mutta piakkoin luultavasti hiljaisen toteavasti.

Mitä tapahtui tavaravuorelleni? Menin totaalisen sekaisin myös menevien tavaroiden lukumäärässä, mutta olen vakuuttunut, että tuhannen tavaran vähennykseni toteutui. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen olen myynyt kamojani kahdesti kirpputorilla ja ostamista olen rajoittanut radikaalisti. Muistan kuinka tavaran ostaminen tuotti minulle selkeän sokerihumalaan verrattavissa olevan pöhnän vielä noin vuosi sitten. Nykyään se on pääasiassa tuskaista, sillä mietin vain rahanmenoa. Toisaalta kirpparit kiinnostavat enemmän kuin koskaan ja luovuus kukkii. Kirjoitan tätä parvekkeella kivijalkakauppansa lopettaneen Maailmankauppa Tasajaon pöytäliinoista kyhäämääni katoksessa ja ihailen kirpputorilta ostamaani tuoksupelargonian tainta, joka myytiin minulle tyhjässä salaattiruukussa ruojaruukkunaan viilipurkki. Elämä on aika leppoisaa!


Tuoksupelargoni eli geranium.
Parvekkeen köllöttelykeidas

6 kommenttia:

Liina kirjoitti...

Olen todella pahoillani veljenpoikasi vuoksi. Suru on varmasti ollut musertava, kuten kirjoitit.

Ihanaa kuitenkin kuulla, että "Sulevi" on tuonut mukanaan lohtua ja iloa kaikille!

Alitsa kirjoitti...

Kiitos osanotosta! Olavia on ikävä, mieluiten olisimme pitäneet molemmat pojat keskuudessamme. Osin se on kuitenkin itsekäskin toive: keuhkokuumeet alkoivat äityä todella pahoiksi (poika ei osannut niellä ja vaikka kuinka yritti imeä sylkeä pois, aina jotain meni keuhkoihin). Olavin eli vähän nurinkurin: syntymä oli traumaattinen ja vammauttava, kuolema rauhallinen ja kivuton. Siksi voi tätikin olla vähemmän rikki, vaikka ikävä on.

Hehkuvainen kirjoitti...

Jee, kiva kun oot back! Hatunnosto rohkeasta alanvaihtoajatuksesta ja -pyrkimyksestä. Hoitoalalla on ainakin töitä. (Ei tosin välttämättä mukavia, hyväpalkkaisia tai helppoja töitä, mutta varmasti on töitä.) Toivon, että saat opiskelupaikan ja pääset toteuttamaan toivettasi!

Kuolema tuntuu toisinaan vain jäljelle jäävien kiusaamiselta :(. Mutta aina on asioilla kaksi puolta, joten surun keskeltä voi löytyä ilon siemeniä.

Alitsa kirjoitti...

En päässyt kouluun. Kokeet menivät hyvin, joten luulen, että psykologit tekivät päätelmän, että olen joko

a) ylikoulutettu ja niin ollen täysin motivoitumaton duunariammattiin

TAI

b) veljenpojan kuolemaa sureva skitsi

Joka tapauksessa päätös on epäreilu, mutta enpä minä sitä pitkäksi aikaa ala itkemään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Itkin viisi minuuttia. Sitten pari tuntia koneella ja monituiset jatkosuunnitelmat ovat valmiita. :)

Alitsa kirjoitti...

Skitsi = skitso :D

Hehkuvainen kirjoitti...

No pöh. Ehkä ensi vuonna, ehkä jossain toisessa koulussa? Tai ehkä jotain ihan muuta? Elämä on ihan auki ihmiselle!