Mä sanon viimeisen sanani ja se on KYLLÄ

John Lennon kuulemma rakastui Yoko Onoon, kun näki tämän luoman tilataideteoksen: tikkaita pitkin piti kiivetä katonrajaan, ottaa suurennuslasi käteensä ja lukea kattoon kirjoitettu pienenpieni sana: Yes. Tarina kertoo, että olisipa siellä lukenut mitä tahansa muuta, olisi ehkä jäänyt palanen pophistoriaa väliin.

Ja onhan se kivaa, että historiassa on ennenkin sanottu asioille kyllä. Kyllä on tuottelias ja täyteläinen sana, oikein kylläinen. :) Jos ihmiset eivät koskaan sanoisi kyllä asioille, jäisi moni hyvä (ja yhtä moni huono) asia tekemättä. EI taasen rajoittaa ja katkaisee kaiken toiminnan. Se on itse asiassa suurin piirtein ainoa pannassa oleva sana improteatterissa (aika itsestään selvästä syystä, koita improta jotain, jos näyttelijäkaveri koko ajan systemaattisesti torppaa kaikki yrityksesi).

Muttakun...Olisi niin kiva sanoa selkeästi EI, edes joskus. Koko maailma pysähtyisi niille sijoilleen ja kaikkien katseen kääntyisivät epäuskoisina puoleeni: "Kuulitteko, Alitsa sanoi EI!?". Noh, aika lailla utopistinen on moinen ajatus, en minä osaa. Ja olen minä päässyt ihan kohtuupitkälle jees-naisenakin. Tapaan mielenkiintoisia ihmisiä, ja osa niistä jää kavereikseni. Löydän mielenkiintoisia harrastuksia, paikkoja, ajatuksia. Edelleenkin voisin sanoa, että KYLLÄ palvelee minua paremmin kuin EI. Vaikka minä kuinka olen viime aikoina narissut siitä, että voimat loppuu, kun ei jaksa kaikkea kivaa mitä on tullut luvanneeksi.

Narinasta puheenollen: jalkani on ollut viikon verran aika infernaalisen kipeä ja huomenna menen näyttämään sitä lääkärisedälle. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin millaista on elää jatkuvan pienen kivun kanssa. Olen tätä nykyä surkeahkoa (ja kovin kiukkuista) seuraa ja ymmärrän kroonisesti kivuliaiden mummeleiden kiukkuisuutta paremmin. Olenhan tätä nykyä itse sellainen.