Pieni on poissa
Tuttavaperheelle tuli vuoden pimein päivä vuorokauden etuajassa, heidän pieni tyttärensä nukkui pois vajaat 3,5-vuotiaana 21.12. Vaikka tämä oli ollut odotettavissa tavalla tai toisella pikkuneidin koko elämän ajan se pysäyttää silti: kuolema on lopulta aina yllätys, suru ja järkytys.
Minä sain kunnian olla tämän pikkuihmisen ystävä. Olin ylpeydestä pullollaan, kun opin syöttämään häntä ja kun sain vienon hymynpoikasen (tai vaikka vain huvittuneen katseen) osakseni. Jokainen päivä oli ihme, vaikka neurologit eivät antaneet minkäänlaista toivoa mistään kehityksestä, lapsonen osoitti monen monta kertaa miten sitkeää tekoa on. Hän todella eli täysipainoisen ja kokonaisen elämän, vaikka maailmankaikkeus jakoi hänelle varsin heikot kortit.
Hän nautti säpinästä ympärillään ja erityisesti pyöreiden naisten pehmeistä syleistä. Lempitouhua oli myös jumppaaminen, vajaan vuoden ikäisen pikkuveljen touhujen seuraaminen ja tarhassa käynti. Syöminen (jonka ei pitänyt koskaan onnistuakaan) oli myös mukavaa, mieleeni jäävät ihanat vauvanmakkarat ja lapsenpyöreys, jotka saavutettiin olemalla ruoka-aikana kotona.
Opin valtavasti tältä ihmiseltä. Opin, että pienestäkin voi nauttia. Opin kiireettömyyttä, pysähtymisen ja ihmettelyn taidon. Opin, että jokainen päivä on lahja.
Opin myös jotain yhteiskunnasta. Se on varsin kova paikka. Aina vaatimassa normaaliutta, suorituksia, tuottavuutta. Siksi erityislapsen elämä on niin tärkeä: se opettaa meille kaikille ihmisyyttä - sitä että jokainen meistä on yhtä arvokas.
Hyvästi, rakas ystävä. Minä muistan sinut aina.
Minä sain kunnian olla tämän pikkuihmisen ystävä. Olin ylpeydestä pullollaan, kun opin syöttämään häntä ja kun sain vienon hymynpoikasen (tai vaikka vain huvittuneen katseen) osakseni. Jokainen päivä oli ihme, vaikka neurologit eivät antaneet minkäänlaista toivoa mistään kehityksestä, lapsonen osoitti monen monta kertaa miten sitkeää tekoa on. Hän todella eli täysipainoisen ja kokonaisen elämän, vaikka maailmankaikkeus jakoi hänelle varsin heikot kortit.
Hän nautti säpinästä ympärillään ja erityisesti pyöreiden naisten pehmeistä syleistä. Lempitouhua oli myös jumppaaminen, vajaan vuoden ikäisen pikkuveljen touhujen seuraaminen ja tarhassa käynti. Syöminen (jonka ei pitänyt koskaan onnistuakaan) oli myös mukavaa, mieleeni jäävät ihanat vauvanmakkarat ja lapsenpyöreys, jotka saavutettiin olemalla ruoka-aikana kotona.
Opin valtavasti tältä ihmiseltä. Opin, että pienestäkin voi nauttia. Opin kiireettömyyttä, pysähtymisen ja ihmettelyn taidon. Opin, että jokainen päivä on lahja.
Opin myös jotain yhteiskunnasta. Se on varsin kova paikka. Aina vaatimassa normaaliutta, suorituksia, tuottavuutta. Siksi erityislapsen elämä on niin tärkeä: se opettaa meille kaikille ihmisyyttä - sitä että jokainen meistä on yhtä arvokas.
Hyvästi, rakas ystävä. Minä muistan sinut aina.
Kommentit
Minulla on ollut huomattavia vaikeuksia ymmärtää pikkuystäväni olevan lopullisesti poissa. Siispä näin unen, jossa neitokainen vilkutti minulle ja sanoi: "Heihei!". Kumpaakaan hän ei siis eläessään kyennyt tekemään. Tuli keventynyt olo. Ei se uusi mesta ainakaan paha paikka ole! :)